Halusin kuulua joukkoon niin kovasti, että oksetti. Meikkasin, pukeuduin ja tupeerasin tukkaani kaksi ja puoli tuntia joka aamu ennen kouluun lähtöä. Rakensin itsetuntoani siveltimen veto kerrallaan. Silti hävetti. Olin liian pitkä, liian leveät hartiat, huono iho, isot jalat, ruma. Poika, johon olin toivottoman rakastunut oli minua ainakin 15 senttiä lyhyempi. Olisin tehnyt mitä vain ollakseni lyhyempi. Ja teinkin. Kuljin kumarassa, hartiat lysyssä, tasapohjaisilla kengillä. Vanhemmat kehottivat olemaan ylpeitä pituudestani. Hävetti. Miten ne ei tajunneet yhtään mistään mitään??
"Sä olet ihan normaali, on täysin normaalia tuntea hankalia tunteita teini-iässä, normaalia, normaalia..." Kaikkien aikuisten mielestä olin täysin normaali nuori, koska keskiarvoni oli 9,2. Todellisuudessa olin herkkä, ahdistunut ja ylikuormittunut ihmisraakile, jonka "normaalista" teinimasennusoireilusta oli jossain vaiheessa ehtinyt kehittyä hoitamaton nuoruusajan depressio. Minulla sattui olemaan vain hyvä muisti.
Tilanne alkoi valjeta yhdeksännen luokan terveystarkastuksessa, jonka oli tarkoitus kestää 20 minuuttia. Terkka erehtyi kysymään, että miten kuvailisin mielialaani. 50 minuuttia myöhemmin poistuin terkan huoneesta mukanani lähete mielenterveysneuvolaan. "Mutta onneksi sulla menee tuo koulu kuitenkin niin hyvin". Onneksipa niin. Voin kertoa, että se, että osasin selittää miten hiidenkirnu syntyy, mitä on tietoisuus englanniksi ja ratkaista toisen asteen yhtälöitä ei tuonut helpotusta kokemusmaailmaani tippakaan. Ehkäisi syrjäytymistä. Muuten olinkin ihan paskana.
Tuolloin alkoi siis masennusvoikukkani kehittyminen harmittomasta haituvasta saatanalliseksi rikkaruohoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään" -Rumpali