keskiviikko 28. marraskuuta 2018

"Yks ongelmahampurilainen vihalla ja häpeällä"

Jokainen kuvittelee oman nuoruutensa olleen poikkeuksellisen karmea, myös minä.

Halusin kuulua joukkoon niin kovasti, että oksetti. Meikkasin, pukeuduin ja tupeerasin tukkaani kaksi ja puoli tuntia joka aamu ennen kouluun lähtöä. Rakensin itsetuntoani siveltimen veto kerrallaan. Silti hävetti. Olin liian pitkä, liian leveät hartiat, huono iho, isot jalat, ruma. Poika, johon olin toivottoman rakastunut oli minua ainakin 15 senttiä lyhyempi. Olisin tehnyt mitä vain ollakseni lyhyempi. Ja teinkin. Kuljin kumarassa, hartiat lysyssä, tasapohjaisilla kengillä. Vanhemmat kehottivat olemaan ylpeitä pituudestani. Hävetti. Miten ne ei tajunneet yhtään mistään mitään??

"Sä olet ihan normaali, on täysin normaalia tuntea hankalia tunteita teini-iässä, normaalia, normaalia..." Kaikkien aikuisten mielestä olin täysin normaali nuori, koska keskiarvoni oli 9,2. Todellisuudessa olin herkkä, ahdistunut ja ylikuormittunut ihmisraakile, jonka "normaalista" teinimasennusoireilusta oli jossain vaiheessa ehtinyt kehittyä hoitamaton nuoruusajan depressio. Minulla sattui olemaan vain hyvä muisti. 

Tilanne alkoi valjeta yhdeksännen luokan terveystarkastuksessa, jonka oli tarkoitus kestää 20 minuuttia. Terkka erehtyi kysymään, että miten kuvailisin mielialaani. 50 minuuttia myöhemmin poistuin terkan huoneesta mukanani lähete mielenterveysneuvolaan. "Mutta onneksi sulla menee tuo koulu kuitenkin niin hyvin". Onneksipa niin. Voin kertoa, että se, että osasin selittää miten hiidenkirnu syntyy, mitä on tietoisuus englanniksi ja ratkaista toisen asteen yhtälöitä ei tuonut helpotusta kokemusmaailmaani tippakaan. Ehkäisi syrjäytymistä. Muuten olinkin ihan paskana. 

Tuolloin alkoi siis masennusvoikukkani kehittyminen harmittomasta haituvasta saatanalliseksi rikkaruohoksi.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Aina saa hävetä ja kärsiä!

"Masennus on häpeäsairaus". Tästä asiasta olen Miia Moision kanssa samaa mieltä. Niin paljon olen elämäni aikana häpeää kokenut! Kokenut että minä olen väärä, tyhmä, huolimaton, liian herkkä, liian vaativa, aina liian jotain.

Ensimmäiset häpeäkokemukset, jotka äkkiseltään tässä muistan ajoittuvat ala-asteelle.

- Äiti oli laittanut minulle ranskalaisen letin ensimmäisen luokan luokkakuvaukseen ja kuvien tullessa eräs luokkakaverini totesi minun näyttävän ihan pojalta (koska letti ei edestäpäin tietenkään näkynyt). Hävetti, olin mielestäni ollut tosi nätti.

- Olin aina luokan pisin. Ihan lukioon asti. Niihin aikoihin, kun olin ala-asteella, syömäänkin mentiin aina jonossa, pituusjärjestyksessä. Aina viimeisenä. Hävetti.

- Olin hyvä koulussa, ja innoissani siitä, että osasin. Minua alettiin kiusaamaan sen takia. "NIPO! Kattokaa taas toi nipo viittaa. Älkää viitatko, ko toi nipo haluaa vastata kuitenkin." Opin häpeämään sitä missä olin hyvä. En enää viitannut. En kertonut koetuloksia kellekään. En iloinnut kympeistä.

- Ala-asteen lopulla aloin kokeilla meikkejä. "Mun äiti ei ikinä päästäis mua ton näkösenä kouluun". Yritin löytää vaatteilla omaa tyyliäni. "Etkö sä edes tajua miten ruma sä olet?! Mä en haluu istua ton vieressä, jos se vaikka koskee muhun".

- Innostuin käsitöistä ja ompelin itselleni fleece-kankaasta pipon. "Kattokaa miten ruma pipo, itekkö teit? Vitun Peter Pan (olin käyttänyt vihreää fleeceä)".

- Sain viimein vanhemmiltani luvan mennä koulun discoon. "Mitä sä täällä teet? Etkö sä tajua ettei kukaan halua sua tänne?".

- Toivoin joululahjaksi silloin lumilautailupiireissä käytettyjä rastapipoja, kun yritin kuulua joukkoon. Isä osti sellaisen. Valitettavasti se oli väärän värinen ja siinä oli lyhyet rastat kun olisi pitänyt olla pitkät. Hävetti mennä sen kanssa kouluun. Hävetti olla laittamatta sitä päähän, kun olin se lahjaksi pyytänyt ja saanut.

- Olin äänekäs ja eläväinen lapsi. Pian minusta tuli ei-toivottu kaverivieras sellaisessa kodissa, jossa kaverin äiti teki yötöitä ja olisi halunnut nukkua päivisin. Minä en saanut tulla enää leikkimään, kun oli liian äänekäs. Hävetti.

- Mulla oli järeä ketjulukko pyörässäni, ettei sitä varastettaisi. Kellään muulla ei ollut. Hävetti.

- Vanhempani vaativat minua käyttämään kypärää. Kukaan muu ei käyttänyt. Hävetti. Ja kiusattiin.

- Olin ainoa, jolla oli vielä talvihaalari, kun muilla oli jo kaksiosainen ulkoilupuku. "Kattokaa, päiväkotilainen!" Hävetti.

- Järjestin isot synttärijuhlat, kun yritin saada ystäviä. Mutta en halunnut paikalle luokan poikia, joita suurin osa kiusaajistani oli. Synttärijuhlani leimattiin lesbojuhliksi. Osa kavereista jätti tulematta, kun ei halunnut osaksi häpeääni.

- Lauloin kirkossa koulujumalanpalveluksissa. Pojat nauroivat ja osoittelivat. Hävetti. Olin hyvä laulamaan mutta lopetin senkin.

- Vein vahingossa väärän teknisen työn kotiin ja minua syytettiin varkaaksi. Palautin työn itku kurkussa koulupäivän jälkeen. Hävetti niin, ettei henki kulkenut.

- Pärjäsin liikunnassa paremmin kuin monet pojat. Olin isokokoisempi ja nopeampi kuin luokkakaverini. Hävetti.

Vanhempani yrittivät tietenkin tukea minua ja selittää, ettei vika ollut minussa. Kiusaaminen saatiin kuudennella luokalla viimein loppumaan mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minulle jäi kokemus siitä, että syy oli ollut minun. Toisista tulee rohkeita oman tiensä kulkijoita, jotka eivät välitä muitten mielipiteistä, minusta ei tullut. En tiedä miksi. Olin liian herkkä, otin liian vakavasti. Vika oli minussa.

Tällä taustalla lähdin yläasteelle, joka muutenkin kaikessa karmeudessaan saisi olla yksi Danten helvetin tasoista. Mutta siitä synkkyydestä lisää seuraavassa postauksessa.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Viisivuotissuunitelma

Nyt siihen lupaamaani viisivuotissuunnitelmaan, jonka psykiatrian erioislääkäri Juha Lehti suosittelee tekemään alakulon iskiessä, jotta voitaisiin estää sen muuttuminen depressioksi.

Mitä viisivuotissuunnitelmassa oikeastaan pitää olla? Katsotaanpa netistä.

Wikipedia kertoo seuraavaa: "Viisivuotissuunnitelma on termi, jota monet valtiososialistiset maat (Neuvostoliitto, Kiina, Jugoslavia, Saksan demokraattinen tasavalta, Romania) ja muun muassa Intia[1], Pakistan, Nepal ja Korean demokraattinen kansantasavalta, Malesia, Argentiina, Saudi-Arabia, Iran ja Oman ovat käyttäneet tai käyttävät kansantalouden suunnitteluun"

Aha.

Blogimaailmaa kaivelemalla löytyy hieman helpommin lähestyttäviä muotoja viisivuotissuunnitelmalle. Esimerkiksi On my way -blogissa kirjoitetaan näin:  "Luin taannoin jostain lehdestä, että todella moni ikäiseni tekee elämälleen viisivuotissuunnitelman. Kuten nyt vaikka useat taloyhtiöt ja yritykset, myös yksityishenkilöt suunnittelevat elämäänsä viiden vuoden ajanjaksolle."
 (https://blogit.terve.fi/onmyway/elamani-viisivuotis-suunnitelma/)

Eli suunnittele elämäsi seuraavalle viidelle vuodelle (ja sitten elämä tulee ja räjäyttää ne suunnitelmat tähtipölyksi), onnistuu! Oon aina ollut hyvä suunnittelemaan ja pettymään sitten kun suunnitelmat ei pidä.

- asun edelleen meidän kodissa (tämä järjestellään eron yhteydessä, niin ettei minun ja lapsen tarvitse muuttaa)
- käyn säännöllisesti töissä, ehkä jopa vakituisessa töissä jos sellaista uskaltaa enää tässä maailmantilanteessa toivoa. Enkä kyllä itseasiassa tiedä toivonko. Keikkatyöläisellä on oma vapautensa. Saa valita omat työnsä. Pitää vapaata silloin tuntuu/tarvii. Miinuksena vähemmän rahaa ja enemmän stressiä.
- ei uutta miestä. En halua. En nyt, enkä ikinä.
- toisaalta haluaisin toisen lapsen. Tää nyt on ehkä ristiriidassa ton edellisen kanssa.
- velkoja pienennetty
- turhia hankintoja vähennetty
- tyytyväisyyttä siihen mitä on
- liibalaabaliibalaaba, ei tällaseen listaan saa oikein mitään tuntumaa.

Nämä on tällaisia yleisiä helposti ilmaistavia ois-ihan-kiva -ajatuksia.

Ohoo, ehkäpä tässä nyt sitten on osasyy siihen toistuvaan masennukseen! En oikeastaan edes tiedä mitä haluan ja tavoittelen. Kelluskelen tyytymättömänä maanantaista toiseen tietämättä oikeastaan mikä mättää. Eikä oikeastaan mikään. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Jolloin tullaan Juha Lehden toiseen asettamaan kysymykseen: "mikä tässä minun elämässä on oikein pielessä".

Jos ei tämä ajatuskulku ala kiertää kehää, niin ei mikään!

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Otteita masentuneen ajatusmaailmasta

Lupailin sitä viisivuotissuunnitelmaa mutta pakko tähän väliin avata ikkuna sinne mielenmaisemaan, jossa minäkin kymmenientuhansien muiden suomalaisten tavoin vietän suurimman osan aikaani. Taustana siis se, että seuraavat ajatukset ja tunteet heräsivät ja poukkoilivat ikävästi päässäni yhden puolen tunnin kauppareissun aikana.

No niin. Olen toimintakykyinen, tässä sitä mennään kauppaan tekemään ruokaostokset. Ai niin, palautuspullot unohtui. No voinhan mä vielä ne hakea, oon vasta tässä parkkipaikalla. En jaksa. Pitäis nousta autosta ja koirakin vauhkoontuu kun tuun heti takaisin. Ei kun haet nyt vaan. Muistapa, että Miia Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus. 

Tässä vaiheessa nousen autosta ja käyn hakemassa sisältä ne pullot.

Voi koira-parka, nyt se luulee että minä tulin jo ja se pääsee lenkille. Ei, kun odottaa, pääset sitten myöhemmin. Ei se varmaan edes ymmärrä. Katsookin mua tuollai pettyneesti ja syyllistävästi. 

Ajomatka lähikauppaan sujuu ilman suurempia ongelmia.

Ja sitten vaan kestokassit mukaan ja kaupoille. Toivottavasti ei tuu tuttuja vastaan, nehän ihmettelee miks en oo töissä. Enkä voi valehdella olevani sairaskaan, kun olen täällä kaupassa. Eihän mulla ole meikkiäkään naamassa! Nyt ne luulee, että oon sairaana kaupoilla. Äh, minulla on virkavapaata tämä päivä, ei se syy kuulu kenellekään. No niin. Masentuneella elämän arvot saattavat hämärtyä, eli yritetäänpä nyt tehdä arvojen mukaiset ruokaostokset. Mulle on tärkeää, että ruoka on terveellistä, mahdollisesti luomua ja lähituotettua. Alkoipa väsyttää kauheasti... enkä ole vasta kun ostoskärryjen luona. Ei kun nyt otan vastuun tästä kauppareissusta ja teen ne ostokset! 

Miks nää einekset on ekana tässä? Kauheesti muovia ja e-koodeja ja yleistä pahuutta. Mutta niin houkuttelevaa, ei tartteis kun mikron nappia kääntää. Ei. Arvojen mukaista elämää. Hedelmiä; omenoita (omenia?), päärynöitä (ne ehtii kyllä aina mennä huonoksi tai jää kokonaan kovaksi syömättä ja sitten tulee hävikkiä). Yrttejä! Yrtit on ihania, edellisetkin kyllä kuoli, kun unohdin kastella niitä, kun tuli tämä ero tähän sotkemaan arkirutiineja. Lihahylly. Naudanliha on yksi suurimmista ilmastonmuutoksen aiheuttajista. Siitä on tietty vaan niin helppo tehdä vaikka mitä ruokia. Tuossa olis kyllä noita nakkejakin. Nitriittiä. 60% suurempi suolistosyövän riski, koska prosessoitua lihankaltaista mömmöä. Mutta lapsi tykkää. Ja minäkin tykkään. No jos nyt tämän kerran, noita laadukkaita niin ei tuu niin kauhean huono omatunto.

Muru-valmiste, mikäs se tämmöinen on? Jaa kauraa. Vähemmän maailman tuhoamista! Pitäiskö kokeilla? Aika kallis. No, ei oikeestaan lihaa kalliimpi. Mutta jos se lapsi ei taaskaan syö tätä ja taas tulee hävikkiä. Sitä mifuakin kokeilin ja se oli munkin suuhun pahaa. Pomppivia kuminpalasia. Jos mä piilotan ton pastan ja juuston joukkoon? Joo, vois kokeilla. Ai helvetti väsyttää ja ajatus ei meinaa kulkea. 

Leivät, tuorejuustoa, maitoa, pastaa. Ei ois pitäny olla tänään pois. Oon huono ihminen. Näin hyvin jaksan täällä kaupassakin, niin olisinhan mä nyt jaksanut töissäkin olla. Mihin tämmönenkin lusmuilu sitten johtaa? Oon joka kerta pois, kun vähän ahdistaa? Pelottaa. Onko tää nyt merkki siitä, että työkyky on menossa? Ajatteleeko esimies, että ei olis pitänyt palkata tuota, kun se on mieleltään noin heikko. Oho, ranskankerma alennuksessa, otetaan kaks, niistähän saa kivasti pehmeyttä vaikka johonkin kastikkeeseen. 

Kassat lähestyy ja ostoskärry alkaa olla täynnä.

Ai kauhee, nää tulee maksaan vaikka kuinka paljon. No mutta ruoka maksaa. Mutta pelottaa, että rahat loppuu! Sitte jos ostan halpaa ja eineksiä, niin pelkään että mun lapsesta tulee syömishäiriöinen tai ylipainoinen tai jotain. Ei nyt kannata miettiä sitä, mulla on ihan hyvä rahatilanne nyt. Niin, ehkä just tänään ja ens viikolla mutta joulukin on tulossa. Mitä jos kohta ollaan taas siinä tilanteessa, että 50 euroo pitää riittää kahdelle viikolle kaikkiin menoihin? Mutta minä oon kovalla työllä ansainnu nämä rahat, sekin stressaa, jos jääkaappi on jatkuvasti tyhjä kun en uskalla ostaa ruokaa kun se maksaa. Jos nyt ostan vaan isot ostokset ja katon sitä rahatilannetta sitten seuraavalla kauppareissulla. Jos en ostais niin paljon luomua ja lähituotettua niin tulis halvemmaks. Mutta tää maapallo on tuhoutumassa!!! Mutta ei mun rahat riitä sen pelastamiseen!

Pääsen kassalle, maksan 93,80 euroa. Ahdistaa. Toisaalta olen vähän ylpeä itsestäni. Hihnalla komeilee monipuolinen ja terveellinen valikoima raaka-aineita, joista saa useamman päivän ruoat. Sitten vaan kestokassit autoon ja autolla kotiin.

Kohta pitää hakea lapsi päiväkodista, aurinkokin jo laskee. Ei helvetti, en jaksa. Pakko jaksaa. En jaksa! Kuinka paljon lapsi voi katsoa piirrettyjä ilman että se vahingoittuu siitä? Oon huono äiti. Haluan vaan nukkumaan. En kestä nyt kaikkia kysymyksiä, vaatimuksia, en jaksa lukea kirjaa, enkä leikkiä. En pysty tähän. Pakko. Täytyy ottaa vastuuta, tämä on vaan vastuun puutetta. Onko tämä vaan vastuun puutetta? Mitä se lääkäri sanoikaan. Täytyy saada selville mikä minun elämässä on tällä hetkellä pielessä. No kun en jaksa.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Ei yltiöoptimistinen, ei inhorealistinen, realistinen itsearviointi

Flinkkilä & Tastula -ohjelman purku jatkuu edelleen. Seuraava ohjelman ajatus, johon halusin tarttua on se, että alakulo on tervettä. Toki, varmasti onkin. Olisi hieman - hmm - sosiopaattista tuumata avioerokriisin keskellä, että nojaa nyt kävi näin ja ei kun eteenpäin.

Ongelmahan tässä on se, että jos on sairastanut useamman masennusjakson, se raja normaalin alakulon ja depression välillä muuttuu seitinohueksi.

"Masennustiloilla on suuri alttius toistua. Toivuttuaan vakavasta masennustilasta henkilöllä on noin 50 %:n mahdollisuus sairastua myöhemmin uuteen masennusjaksoon. Ilman hoitoa kahden sairastetun vakavan masennusjakson jälkeen kolmannen sairausjakson todennäköisyys kohoaa yli 70 %:iin, kolmannen sairausjakson jälkeen uusiutumisriski on jo yli 90 %." (www.terveyskirjasto.fi)

Niin että aika huonolla todennäköisyydellä nämä minunkin tämänhetkiset eron aiheuttamat oireet pysyvät siellä normaalin alakulon piirissä. Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti ehdottaa yllä mainitussa ohjelmassa, että normaalin alakulon iskiessä täytyy tehdä viisivuotissuunnitelma. "Alakulossa on hirveen tärkeetä arvioida itseään realistisesti", ohjeistaa Lehti. Ylitiöoptimistinen ei saa olla, eikä inhorealistinen.

Ok.

Itsearviointi tämän hetkisessä alakulon tilassani:
- Olen olosuhteisiin nähden melko toimintakykyinen verrattuna aikaisempiin masennusjaksoihin (eli olenko toistaiseksi onnistunut pysymään normaalissa alakulossa?).
- Fyysinen kunto on huono. Salijäsenyys löytyy mutta voimia lähteä salille ei. (Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus [yritän olla provosoitumatta], joten ilmeisesti tässä olisi hyvä kehityskohde itselleni).
- Tiedostan vaativani itseltäni paljon niin äitinä kuin kodinhoitajana (vaimon roolista ei tarvi enää välittää...) mutta niistä vaatimuksista luopuminen lisää alakuloa, kun koti alkaa sotkeentua ja lapsi katsoo liikaa piirrettyjä.
- Olen suorittaja ja vaativa myös työelämässä. En halua työyhteisön pettyvän minuun. Tässä otin tänään suuren edistysaskeleen ja ilmoitin ottavani palkattoman virkavapaapäivän, kun herätyskellon ääni alkoi itkettää ja sydän hakkaamaan (onko tämä nyt sitä vastuunottoa, vai annoinko juuri periksi masennukselle?)

Ohjelmassa ei valitettavasti kerrottu mitäs kaikkia asioita itsessään pitäisi arvioida tätä realistista itsearviointia tehdessä.

Seuraavassa tekstissä aion pureutua lääkärin ehdottamaan viisivuotissuunnitelmaan.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Olen valmis toipumaan! (sarkasmi toim.huom.)

No niin. Paraneminen pitää psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehden (Lehtin?) mukaan aloittaa siitä, että analysoi elämäntilanteensa (märehtiä ei saa).

Tästä siis lähtee:
- olen 30-vuotias nainen
- minulla on yksi lapsi
- minulla on koira
- minulla on asuntolaina, opintolaina ja pieni luottovelka
- olen toistaiseksi naimisissa mutta mieheni on pannut avioeron vireille kolme viikkoa sitten
- masennusoireet ovat lisääntyneen näiden viikkojen aikana: ruokahaluttomuus/ahmiminen, vaikeus nukkua/voisi nukkua jatkuvasti, halu hakea sairauslomaa ja jäädä sänkyyn makaamaan, täydellistä voimattomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, unohtelua, itkeskelyä, kipuja, paniikkituntemuksia
- en ole vakituisessa työsuhteessa mutta teen pidempää määräaikaista keikkaa, joka alkoi kaksi viikkoa ennen eroilmoitusta
- työ on haastavampaa kuin mikään aikaisempi työni mutta toisaalta myös palkitsevampi; en halua jäädä sairauslomalle
- pidän järjestyksestä, siisteydestä, pyrin laittamaan terveellistä ruokaa ja elämään ekologisesti
- ahdistun, koska edellä mainittuja asioita ei ole ollut voimia toteuttaa viime viikkoina
- olen lihonut ja ihoni on huono, koska syön mitä sattuu milloin sattuu
- edellä mainitut asiat taas johtavat itsetunnon välittömään laskuun

Kuinka paljon ja mitä asioita tästä elämästä pitää analysoida?

Pitäisi löytää vastaus kysymykseen Mikä tässä minun elämässäni nyt on pielessä, vastaa Juha Lehti.

Lehti jatkaa: "hankalimpien tunteiden kanssa pitäisi jollain lailla päästä sopuun". No nyt! Tämähän auttaa jo paljon! Jollain lailla. NIIN MILLÄ LAILLA? Tiedän, että sisälläni on ilmaisematonta vihaa mutta alankos minä täällä kotona paiskomaan ovia, huutamaan ja rikkomaan astioita? Mites se vaikuttaa lapseni kokemukseen kodin turvallisuudesta? Vai matkustanko tyynesti jonnekin meren äärelle ja huudan tuskani aaltoihin?? Voi perkele...

Piristy ja lähde liikkeelle (voi helvetti)

No niin. Tällä mielenterveysveteraanilla meni tunteisiin uusin Flinkkilä & Tastula -ohjelman aihe. Meni niin pahasti, että piti ihan blogi perustaa. Noin niin kuin kokemusasiantuntijan roolissa tässä kirjoittelen. Katsoin kyseisen ohjelman ja ihan alkoi masentaa. "Pappi, äiti ja terapeutti Miia Moisio löysi valon elämäänsä 30 vuoden masennuksen jälkeen" (https://areena.yle.fi/1-4219308.

Niin että ensimmäisenä korvaani kovasti särähti se, että 30 vuotta masennusta sairastettuaan Moisio vain yksi aamu heräsi ja sai ahaa-elämyksen; nyt tämä sairastaminen saa riittää. Aha. Että niinkö yksinkertaista se sitten on? Pitää vain tajuta, että ihminen voi itse päättää parantua. Ai miten? Miksi ei sitten jokainen masentunut ihminen herää huomenna ja päätä parantua?

Sitten ohjelmassa jatkaa psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti, joka toteaa että kyllä se ihmisen täytyy itse ottaa vastuu omasta toiminnastaan. Tässä vaiheessa minä vähän kyllä jo mieleni pahoitin. Olen itse sairastanut 15 vuotta toistuvia masennusjaksoja, joista osa on ollut lieviä ja pahimmat keskivaikean ja vaikean välimaastossa. Olen pyörittänyt päässäni itsesyytösten loputonta monologia, vihannut itseäni, ollut turta, itkenyt, huutanut, yrittänyt, ponnistellut, maannut päivän lattialla, kun muuhun ei ole pystynyt. Paljon olen ilkeitä asioita itselleni sanonut mutta ikinä en itseäni sanoisi vastuuttomaksi. Että jaahas, nyt loppuu tämä vastuuton kurjastelu ja aletaan parantua. Mitäs helvettiä?

Ensin ajattelin täyttää Ylen palauteboxin tulikivenkatkuisilla viesteillä. Tulkaa tänne kattomaan miten helppoa on "kiivetä toipumisen portaita", kun ajatus siitä että pitäisi pestä pyykkiä alkaa itkettää, koska ei ole voimia.

Mutta sitten päätin jotain aivan muuta. Jos se kerran on niin helvetin helppoa, niin minäpä kokeilen. Minäpä päätän parantua ja kitkeä 15-vuotisen masennusvoikukkani juurineen irti haittaamasta elämääni.

Tämä blogi kertoo tästä kokeilusta. Ja se alkaa nyt.