tiistai 8. tammikuuta 2019

Terapian ongelma

"Meille on kyllä puolen vuoden jono".

Siinäpä se. Tämän postauksen voisi oikeastaan päättää tähän. Olen harrastanut terapiassa käymistä useissa elämäni eri vaiheissa. Teininä, opiskellessa, kriisien keskellä, raskaana ollessani. Eniten olen hyödyntänyt niin sanottuja neuvontapsykologikäyntejä. Niitä saa viisi kappaletta ilman pidempiä jonotuksia. Olen ollut myös reilu kymmenen vuotta sitten Kelan kustantamassa ihan kunnon psykoterapiassa kahden vuoden ajan 1-2 kertaa viikossa.

Minun olisi kannattanut varmaankin palata Kelaterapiaan jo vuosia sitten. Päällekkäiset ja käsittelemättömäksi jääneet kriisit ovat kuormittaneet mielenterveyttäni vuosien ajan niin, että nykyisin alan kärsiä uupumusasteisesta väsymyksestä jo melko matalan ja lyhytkestoisenkin kuormituksen tuloksena.

No miksen sitten mene sinne terapiaan? Koska sinne on ihan helvetin vaikeaa päästä! Hakeutuisin mieluummin vaikka lääkikseen kuin terapiaan. Ehtisin varmasti kandiksi asti lähettämään itse ihmisiä terapiaan ennen kuin pääsisin nojatuoliin avautumaan. No kärjistän tietysti mutta syystä!

Jotta pääsisin Kelan kustantamaan psykoterapiaan, minulla pitäisi olla ollut kolmen kuukauden hoitosuhde, jossa mielenterveyttäni olisi tarkkailtu/arvioitu/todettu satunnainen keskusteluapu riittämättömäksi. No miten sinne kolmen kuukauden hoitosuhteeseen pääsee? No sinne on puolen vuoden jono.

Ensin pitäisi soittaa ja varata aika psykologille. Saat soittoajan puolentoista viikon päähän. Sitten psykologi soittaa ja kysyy että kerrotko hieman tuosta sun tilanteesta. Mietit siinä sitten, että miten tiivistäisit muutamaan lauseeseen kuuden vuoden kriisi/traumakuorman ja ilmaisisit itsetuhoa ilmaisematta tarvitsevasi kipeästi apua. "Onko ollut itsetuhoisia ajatuksia", kysyy psykologi. Vakuuttelen että eihän toki, hyvin tässä pärjätään. "Meille on puolen vuoden jono". Mietit siinä sitten, että en minä nyt niin hyvin pärjää, että jaksaisin odotella puolta vuotta. Voidaan laittaa jonoon ja onhan sulla mielialalääkitys kunnossa ja heti jos sitten tulee itsetuhoisia ajatuksia niin pitää soittaa päivystykseen, soita jos tilanne muuttuu ja paikallisessa terveyskeskuksessahan autetaan myös jos tulee joku akuutti tilanne. Kiitos hei.

Kiitos ei.

TIEDÄN, että minun pitäisi olla siinä terapiajonossa. Mutta en pysty soittamaan. En pysty tuohon sirkukseen. Ironistahan on toki se, että tämänkin ajan jonka olen soiton kanssa vetkutellut, olisi se puolen vuoden jono lyhentynyt jo huomattavasti. Tiedän.

Lisäksi olen nyt joululoman aikana onnistunut hankkimaan itselleni uuden työpaikan. Nyt sitten pelottaa ja oksettaa, että miten jaksan, pärjään, uuvunko, masennunko pahemmin. Ja enhän minä NYT voi sinne terapiaan mennä, kun on uusi työpaikka niin sitten pitäisi olla töistä pois ja kertoa esimiehelle, että on päässä vika ja kiitos ja anteeksi kun silti palkkasitte minut.

Houkutus pärjäämiselle kasvaa giganttisiin mittasuhteisiin. Pärjäänkö, jaksanko, romahdanko, soitanko?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

"Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään" -Rumpali