Masennussipuli

Tämä minun masennusmörköni on sipuli. Siinä on kerroksia. Ytimenä siellä on teini-iässä hoitamattomaksi jäänyt keskivaikea masennus, joka kroonistui. Kroonisen masennuksen päällä on sitten niitä masennusjaksoja monessa eri kerroksessa. Osa on ollut lieviä, osa keskivaikeita ja muutama vaikea.

Aloitin blogin tarkoituksenani tarkkailla mahdollisuutta toipua juuri siitä masennussipulin ytimestä, eli pitkäaikaisesta masennuksesta. Tämä avioero on kuitenkin kehittänyt nopeasti sipuliin uuden kerroksen: akuutin masennusjakson. Arvioisin itse tämän olevan tällä hetkellä keskivaikean ja vaikean välimaastossa.

Välillä yritän siis puida sipulin ytimessä pesiviä syitä, välillä kaikki energiat menevät sen päällimmäiselle kerrokselle.

Tällä hetkellä sitä sipulin päällimmäistä masennuskerrosta ruokkii kaiken nielaiseva pelko. Tässäpä otteita asioista, joita olen pelännyt tällä viikolla:

- lapsestani tulee ylipainoinen sohvaperuna, koska minä en jaksa ulkoilla hänen kanssaan
- joku naapurin äideistä tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, koska lapseni on "aina" pihalla tai kavereilla leikkimässä ilman minua
- lapseni luulee etten rakasta häntä
- sairauteni sairastuttaa lapseni vahvuuteen, kun hänelle tulee kokemus, että hänen täytyy kantaa rikkinäistä äitiään
- en jaksa käydä töissä
- en saa töitä tämän määräaikaisen pätkän loputtua
- saan töitä mutta en jaksa käydä uusissa töissä
- lapsestani tulee syömishäiriöinen, koska tällä hetkellä käytän aika paljon eineksiä
- lapseni menee pilalle, koska olen liian ankara
- lapseni menee pilalle, koska olen liian lepsu
- en ole tarpeeksi läsnä lapselleni
- kyttään lastani liikaa
- tukahdutanko lastani?
- kontrolloinko liikaa? liian vähän?
- sanonko tarpeeksi ei? sanonko oikeisiin asioihin ei?

Juuri nyt tuntuu, etten pysty tekemään mitään oikein. Kaikki mitä teen on väärin. Tai huonoa. Yleensä molempia. Tuntuu etten osaa enää yhtään mitään.

Elizabeth Gilbert kuvaa masennuksen oirekuvaa hienosti kirjassaan Eat, Pray, Love. Hän kirjoittaa siitä, kuinka masentunut on kuin metsään eksynyt, joka luulee, että tie on ihan siinä lähettyvillä kunnes yhtäkkiä huomaa ettei tietä löydy enää mistään. No nyt tuntuu, että minä olen juuri siellä metsässä. Ja syvällä. Mihin tahansa liikahtaminen tuntuu ainoastaan riskiltä joutua pahemmin hukkaan.

Kompassina täällä metsässä minulla on lääkitys mutta sen haasteellisuudesta lisää seuraavassa postauksessa.