Aina saa hävetä ja kärsiä!

"Masennus on häpeäsairaus". Tästä asiasta olen Miia Moision kanssa samaa mieltä. Niin paljon olen elämäni aikana häpeää kokenut! Kokenut että minä olen väärä, tyhmä, huolimaton, liian herkkä, liian vaativa, aina liian jotain.

Ensimmäiset häpeäkokemukset, jotka äkkiseltään tässä muistan ajoittuvat ala-asteelle.

- Äiti oli laittanut minulle ranskalaisen letin ensimmäisen luokan luokkakuvaukseen ja kuvien tullessa eräs luokkakaverini totesi minun näyttävän ihan pojalta (koska letti ei edestäpäin tietenkään näkynyt). Hävetti, olin mielestäni ollut tosi nätti.

- Olin aina luokan pisin. Ihan lukioon asti. Niihin aikoihin, kun olin ala-asteella, syömäänkin mentiin aina jonossa, pituusjärjestyksessä. Aina viimeisenä. Hävetti.

- Olin hyvä koulussa, ja innoissani siitä, että osasin. Minua alettiin kiusaamaan sen takia. "NIPO! Kattokaa taas toi nipo viittaa. Älkää viitatko, ko toi nipo haluaa vastata kuitenkin." Opin häpeämään sitä missä olin hyvä. En enää viitannut. En kertonut koetuloksia kellekään. En iloinnut kympeistä.

- Ala-asteen lopulla aloin kokeilla meikkejä. "Mun äiti ei ikinä päästäis mua ton näkösenä kouluun". Yritin löytää vaatteilla omaa tyyliäni. "Etkö sä edes tajua miten ruma sä olet?! Mä en haluu istua ton vieressä, jos se vaikka koskee muhun".

- Innostuin käsitöistä ja ompelin itselleni fleece-kankaasta pipon. "Kattokaa miten ruma pipo, itekkö teit? Vitun Peter Pan (olin käyttänyt vihreää fleeceä)".

- Sain viimein vanhemmiltani luvan mennä koulun discoon. "Mitä sä täällä teet? Etkö sä tajua ettei kukaan halua sua tänne?".

- Toivoin joululahjaksi silloin lumilautailupiireissä käytettyjä rastapipoja, kun yritin kuulua joukkoon. Isä osti sellaisen. Valitettavasti se oli väärän värinen ja siinä oli lyhyet rastat kun olisi pitänyt olla pitkät. Hävetti mennä sen kanssa kouluun. Hävetti olla laittamatta sitä päähän, kun olin se lahjaksi pyytänyt ja saanut.

- Olin äänekäs ja eläväinen lapsi. Pian minusta tuli ei-toivottu kaverivieras sellaisessa kodissa, jossa kaverin äiti teki yötöitä ja olisi halunnut nukkua päivisin. Minä en saanut tulla enää leikkimään, kun oli liian äänekäs. Hävetti.

- Mulla oli järeä ketjulukko pyörässäni, ettei sitä varastettaisi. Kellään muulla ei ollut. Hävetti.

- Vanhempani vaativat minua käyttämään kypärää. Kukaan muu ei käyttänyt. Hävetti. Ja kiusattiin.

- Olin ainoa, jolla oli vielä talvihaalari, kun muilla oli jo kaksiosainen ulkoilupuku. "Kattokaa, päiväkotilainen!" Hävetti.

- Järjestin isot synttärijuhlat, kun yritin saada ystäviä. Mutta en halunnut paikalle luokan poikia, joita suurin osa kiusaajistani oli. Synttärijuhlani leimattiin lesbojuhliksi. Osa kavereista jätti tulematta, kun ei halunnut osaksi häpeääni.

- Lauloin kirkossa koulujumalanpalveluksissa. Pojat nauroivat ja osoittelivat. Hävetti. Olin hyvä laulamaan mutta lopetin senkin.

- Vein vahingossa väärän teknisen työn kotiin ja minua syytettiin varkaaksi. Palautin työn itku kurkussa koulupäivän jälkeen. Hävetti niin, ettei henki kulkenut.

- Pärjäsin liikunnassa paremmin kuin monet pojat. Olin isokokoisempi ja nopeampi kuin luokkakaverini. Hävetti.

Vanhempani yrittivät tietenkin tukea minua ja selittää, ettei vika ollut minussa. Kiusaaminen saatiin kuudennella luokalla viimein loppumaan mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minulle jäi kokemus siitä, että syy oli ollut minun. Toisista tulee rohkeita oman tiensä kulkijoita, jotka eivät välitä muitten mielipiteistä, minusta ei tullut. En tiedä miksi. Olin liian herkkä, otin liian vakavasti. Vika oli minussa.

Tällä taustalla lähdin yläasteelle, joka muutenkin kaikessa karmeudessaan saisi olla yksi Danten helvetin tasoista. Mutta siitä synkkyydestä lisää seuraavassa postauksessa.