"Meille on kyllä puolen vuoden jono".
Siinäpä se. Tämän postauksen voisi oikeastaan päättää tähän. Olen harrastanut terapiassa käymistä useissa elämäni eri vaiheissa. Teininä, opiskellessa, kriisien keskellä, raskaana ollessani. Eniten olen hyödyntänyt niin sanottuja neuvontapsykologikäyntejä. Niitä saa viisi kappaletta ilman pidempiä jonotuksia. Olen ollut myös reilu kymmenen vuotta sitten Kelan kustantamassa ihan kunnon psykoterapiassa kahden vuoden ajan 1-2 kertaa viikossa.
Minun olisi kannattanut varmaankin palata Kelaterapiaan jo vuosia sitten. Päällekkäiset ja käsittelemättömäksi jääneet kriisit ovat kuormittaneet mielenterveyttäni vuosien ajan niin, että nykyisin alan kärsiä uupumusasteisesta väsymyksestä jo melko matalan ja lyhytkestoisenkin kuormituksen tuloksena.
No miksen sitten mene sinne terapiaan? Koska sinne on ihan helvetin vaikeaa päästä! Hakeutuisin mieluummin vaikka lääkikseen kuin terapiaan. Ehtisin varmasti kandiksi asti lähettämään itse ihmisiä terapiaan ennen kuin pääsisin nojatuoliin avautumaan. No kärjistän tietysti mutta syystä!
Jotta pääsisin Kelan kustantamaan psykoterapiaan, minulla pitäisi olla ollut kolmen kuukauden hoitosuhde, jossa mielenterveyttäni olisi tarkkailtu/arvioitu/todettu satunnainen keskusteluapu riittämättömäksi. No miten sinne kolmen kuukauden hoitosuhteeseen pääsee? No sinne on puolen vuoden jono.
Ensin pitäisi soittaa ja varata aika psykologille. Saat soittoajan puolentoista viikon päähän. Sitten psykologi soittaa ja kysyy että kerrotko hieman tuosta sun tilanteesta. Mietit siinä sitten, että miten tiivistäisit muutamaan lauseeseen kuuden vuoden kriisi/traumakuorman ja ilmaisisit itsetuhoa ilmaisematta tarvitsevasi kipeästi apua. "Onko ollut itsetuhoisia ajatuksia", kysyy psykologi. Vakuuttelen että eihän toki, hyvin tässä pärjätään. "Meille on puolen vuoden jono". Mietit siinä sitten, että en minä nyt niin hyvin pärjää, että jaksaisin odotella puolta vuotta. Voidaan laittaa jonoon ja onhan sulla mielialalääkitys kunnossa ja heti jos sitten tulee itsetuhoisia ajatuksia niin pitää soittaa päivystykseen, soita jos tilanne muuttuu ja paikallisessa terveyskeskuksessahan autetaan myös jos tulee joku akuutti tilanne. Kiitos hei.
Kiitos ei.
TIEDÄN, että minun pitäisi olla siinä terapiajonossa. Mutta en pysty soittamaan. En pysty tuohon sirkukseen. Ironistahan on toki se, että tämänkin ajan jonka olen soiton kanssa vetkutellut, olisi se puolen vuoden jono lyhentynyt jo huomattavasti. Tiedän.
Lisäksi olen nyt joululoman aikana onnistunut hankkimaan itselleni uuden työpaikan. Nyt sitten pelottaa ja oksettaa, että miten jaksan, pärjään, uuvunko, masennunko pahemmin. Ja enhän minä NYT voi sinne terapiaan mennä, kun on uusi työpaikka niin sitten pitäisi olla töistä pois ja kertoa esimiehelle, että on päässä vika ja kiitos ja anteeksi kun silti palkkasitte minut.
Houkutus pärjäämiselle kasvaa giganttisiin mittasuhteisiin. Pärjäänkö, jaksanko, romahdanko, soitanko?
tiistai 8. tammikuuta 2019
keskiviikko 19. joulukuuta 2018
Masennuslääkkeet vai sokeripala?
Tänään kuuntelin Jari Sarasvuon monologin Yle Areenasta, jonka aiheena oli masennus. Pidän Sarasvuon monologeista. Kuuntelen, opin, haastan ajatteluani. Tänään olinkin melkoisen haasteen edessä, kun osana monologiaan Sarasvuo referoi suuren määrän tieteellisesti päteviä tutkimuksia, joissa oli osoitettu, että masennuslääkkeiden vaikuttavuus masennuksen hoidossa on lumelääkkeen luokkaa. Että on tutkimusten mukaan ihan sama otatko masennuslääkettä, vai sokeripalan.
Ensin ajattelin, että en nyt edes lähde siihen mielialalääkkeet-puolesta-vai-vastaan-keskusteluun. Mutta ei kyllä nyt taas meni sen verran tunteisiin, että lähdenpäs! Ennen kuin sukelletaan dosetin syövereihin, muutama huomio:
Huomio 1: Kaikilla on oikeus olla ottamatta lääkkeitä. Jos olet masentunut ja valitset olla syömättä lääkkeitä, se on minulle ok.
Huomio 2: Olen tietoinen seuraavista asioista; toisilla lääkkeet vaikuttavat eri tavalla kuin toisilla, lääkkeet eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja ja kaikissa lääkkeissä on sivuvaikutuksia.
Syy, miksi käytän lääkkeitä: Olen aina ollut valmis kokeilemaan mitä tahansa oloani helpottavaa hoitoa. Vuonna 2016 iski kriisi, johon liittyi lapseni terveys. Noin kuukauden sisällä tultiin siihen pisteeseen, että olin alkanut oireilla paniikki- ja ahdistustuntemuksilla niin voimakkaasti, etten pystynyt syömään enkä nukkumaan. Kaikki muut keinoni oli käytetty ja tilani vain huononi. Psykiatri kysyi olisinko valmis kokeilemaan mielialalääkitystä. Olin. Minulla kävi tuuri; ensimmäinen minulle kokeiltu lääke sopi minulle, eikä pahoja sivuvaikutuksia tullut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ei tarvinnut pärjätä. Huonot päivät eivät enää kaataneet sänkyyn tuijottamaan seinää ja itkemään. Peilistä näkyi muutakin kuin huono, ruma, tyhmä, epäonnistuja.
JOTEN, tänään siis tarjolla kurkistus yhden masentuneen lääkekaappiin, eli Mitä dosetista löytyy?
1. Sertralin
SSRI-lääke, jota olen syönyt keväästä 2016 masennuksen estolääkityksenä. Aloitin 50 mg:stä, välillä kokeiltiin nostoa 75 mg:n, laskettiin takaisin 50:een. Vuoden jälkeen vaste alkoi laskea, joten kokeilin uudestaan nostoa 75:een. Se meni hyvin. Nyt erokriisin keskellä sain lääkäriltä ohjeen kokeilla nostoa 100 mg:n. Muutuin tunteettomaksi zombiksi, joka ei muistanut mitään. Ei hyvä. Laskin takaisin 75 mg:n.
2. Diapam
Rauhoittava lääke. Kun ahdistus pääsee pahaksi, lakkaan nukkumasta ja verenpaineet ja sykkeet huitelee ei-hyvissä lukemissa. Pameilla saan sen kriisireaktion kehossa katkaistua. Joudun hakemaan jokaisen 30 kpl paketin lääkärin kautta, jossa joudun joka kerta kuuntelemaan luennon bentsoihin koukuttumisen vaaroista.
3. Propral
Periaatteessa verenpainelääke. Määrättiin tasaamaan kehon ahdistustuntemuksia tässä erokriisissä. Herkähkö hermostoni ei kestä kovinkaan hyvin stressiä, vaan tällaisessa kriisissä saatan hengästyä ihan istuessa.
4. Oxamin
Rauhoittava lääke. Lyhytvaikutteisempi kuin Diapam. Määrättiin tässä erokriisissä Diapamien tilalle, koska Diapam-tokkura vaikeutti töissäkäyntiä.
5. Melatoniini
Olen ollut 9-vuotiaasta asti huono nukkumaan. Olen väsynyt mutta nukahtaminen on tuosta iästä asti kestänyt 45 min. tai kauemmin. Ei ole varsinaisesti lääke mutta on palauttanut vuorokausirytmini terveelle tasolle paremmin ja nopeammin kuin mikään muu valmiste.
Näiden lisäksi pakissa on pyörinyt vitamiineja ja lisäravinteita Aasta Ööhön.
Toistan itseäni: jokaisella on oikeus olla ottamatta lääkkeitä. Mutta joka kerta, kun joku sanoo vastustavansa mielialalääkkeitä, koska ei halua keinotekoisia myrkkyjä kehoonsa, koen ylitsepääsemätöntä pakkoa huomauttaa, että ilman mielialalääkkeitä minä en pystyisi käymään töissä, olemaan läsnä lapselleni, ulkoiluttamaan koiraa, nukkumaan, käymään kaupassa, enkä jaksaisi käydä suihkussa. Toisille se on idealistinen kysymys. Meille toisille se on elämän ja kuoleman kysymys.
Kun nyt tässä kuitenkin on tämä skeptinen ihmiskoe menossa, niin ehkä tulen jossain vaiheessa kokeilemaan sitä Sertralinin korvaamista sokeripalalla. En nyt akuutin kriisin keskellä mutta ehkä kesällä. Sisälläni on herännyt sairaalloinen kiinnostus näitä väittämiä/tutkimuksia/kokemuksia kohtaan, jossa masennus vain paranee oivaltaen/päättäen/läsnäollen ja täysin lääkkeettä. Jos tieteellinen tutkimus väittää, että välittäjäainetta voi uskomuksen voimalla lisätä aivoihinsa, niin onhan se nyt niin posketon väite, että on pakko kokeilla jossain vaiheessa. Jos ajatus sängystä nousemisesta itkettää ja oksettaa mutta onni on oivaltamisen takana, niin kyllä perkele aion sen oivalluksen löytää.
Tutkimukset jatkuvat! Kertokaahan kommentiboksiin omista lääkecocktaileistanne!
(Jälkikirjoitus: ennen kuin joku pinkaisee kommenttiboksiin huomauttamaan, että lääkehoidon tueksi pitäisi aina määrätä keskusteluapua, niin eipä hätiä; terapiaan pureudutaan pian tulevissa teksteissä ja siitäkin hommasta löytyy vuosikaupalla kokemusta.)
Ensin ajattelin, että en nyt edes lähde siihen mielialalääkkeet-puolesta-vai-vastaan-keskusteluun. Mutta ei kyllä nyt taas meni sen verran tunteisiin, että lähdenpäs! Ennen kuin sukelletaan dosetin syövereihin, muutama huomio:
Huomio 1: Kaikilla on oikeus olla ottamatta lääkkeitä. Jos olet masentunut ja valitset olla syömättä lääkkeitä, se on minulle ok.
Huomio 2: Olen tietoinen seuraavista asioista; toisilla lääkkeet vaikuttavat eri tavalla kuin toisilla, lääkkeet eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja ja kaikissa lääkkeissä on sivuvaikutuksia.
Syy, miksi käytän lääkkeitä: Olen aina ollut valmis kokeilemaan mitä tahansa oloani helpottavaa hoitoa. Vuonna 2016 iski kriisi, johon liittyi lapseni terveys. Noin kuukauden sisällä tultiin siihen pisteeseen, että olin alkanut oireilla paniikki- ja ahdistustuntemuksilla niin voimakkaasti, etten pystynyt syömään enkä nukkumaan. Kaikki muut keinoni oli käytetty ja tilani vain huononi. Psykiatri kysyi olisinko valmis kokeilemaan mielialalääkitystä. Olin. Minulla kävi tuuri; ensimmäinen minulle kokeiltu lääke sopi minulle, eikä pahoja sivuvaikutuksia tullut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ei tarvinnut pärjätä. Huonot päivät eivät enää kaataneet sänkyyn tuijottamaan seinää ja itkemään. Peilistä näkyi muutakin kuin huono, ruma, tyhmä, epäonnistuja.
JOTEN, tänään siis tarjolla kurkistus yhden masentuneen lääkekaappiin, eli Mitä dosetista löytyy?
1. Sertralin
SSRI-lääke, jota olen syönyt keväästä 2016 masennuksen estolääkityksenä. Aloitin 50 mg:stä, välillä kokeiltiin nostoa 75 mg:n, laskettiin takaisin 50:een. Vuoden jälkeen vaste alkoi laskea, joten kokeilin uudestaan nostoa 75:een. Se meni hyvin. Nyt erokriisin keskellä sain lääkäriltä ohjeen kokeilla nostoa 100 mg:n. Muutuin tunteettomaksi zombiksi, joka ei muistanut mitään. Ei hyvä. Laskin takaisin 75 mg:n.
2. Diapam
Rauhoittava lääke. Kun ahdistus pääsee pahaksi, lakkaan nukkumasta ja verenpaineet ja sykkeet huitelee ei-hyvissä lukemissa. Pameilla saan sen kriisireaktion kehossa katkaistua. Joudun hakemaan jokaisen 30 kpl paketin lääkärin kautta, jossa joudun joka kerta kuuntelemaan luennon bentsoihin koukuttumisen vaaroista.
3. Propral
Periaatteessa verenpainelääke. Määrättiin tasaamaan kehon ahdistustuntemuksia tässä erokriisissä. Herkähkö hermostoni ei kestä kovinkaan hyvin stressiä, vaan tällaisessa kriisissä saatan hengästyä ihan istuessa.
4. Oxamin
Rauhoittava lääke. Lyhytvaikutteisempi kuin Diapam. Määrättiin tässä erokriisissä Diapamien tilalle, koska Diapam-tokkura vaikeutti töissäkäyntiä.
5. Melatoniini
Olen ollut 9-vuotiaasta asti huono nukkumaan. Olen väsynyt mutta nukahtaminen on tuosta iästä asti kestänyt 45 min. tai kauemmin. Ei ole varsinaisesti lääke mutta on palauttanut vuorokausirytmini terveelle tasolle paremmin ja nopeammin kuin mikään muu valmiste.
Näiden lisäksi pakissa on pyörinyt vitamiineja ja lisäravinteita Aasta Ööhön.
Toistan itseäni: jokaisella on oikeus olla ottamatta lääkkeitä. Mutta joka kerta, kun joku sanoo vastustavansa mielialalääkkeitä, koska ei halua keinotekoisia myrkkyjä kehoonsa, koen ylitsepääsemätöntä pakkoa huomauttaa, että ilman mielialalääkkeitä minä en pystyisi käymään töissä, olemaan läsnä lapselleni, ulkoiluttamaan koiraa, nukkumaan, käymään kaupassa, enkä jaksaisi käydä suihkussa. Toisille se on idealistinen kysymys. Meille toisille se on elämän ja kuoleman kysymys.
Kun nyt tässä kuitenkin on tämä skeptinen ihmiskoe menossa, niin ehkä tulen jossain vaiheessa kokeilemaan sitä Sertralinin korvaamista sokeripalalla. En nyt akuutin kriisin keskellä mutta ehkä kesällä. Sisälläni on herännyt sairaalloinen kiinnostus näitä väittämiä/tutkimuksia/kokemuksia kohtaan, jossa masennus vain paranee oivaltaen/päättäen/läsnäollen ja täysin lääkkeettä. Jos tieteellinen tutkimus väittää, että välittäjäainetta voi uskomuksen voimalla lisätä aivoihinsa, niin onhan se nyt niin posketon väite, että on pakko kokeilla jossain vaiheessa. Jos ajatus sängystä nousemisesta itkettää ja oksettaa mutta onni on oivaltamisen takana, niin kyllä perkele aion sen oivalluksen löytää.
Tutkimukset jatkuvat! Kertokaahan kommentiboksiin omista lääkecocktaileistanne!
(Jälkikirjoitus: ennen kuin joku pinkaisee kommenttiboksiin huomauttamaan, että lääkehoidon tueksi pitäisi aina määrätä keskusteluapua, niin eipä hätiä; terapiaan pureudutaan pian tulevissa teksteissä ja siitäkin hommasta löytyy vuosikaupalla kokemusta.)
lauantai 15. joulukuuta 2018
Masennussipuli
Tämä minun masennusmörköni on sipuli. Siinä on kerroksia. Ytimenä siellä on teini-iässä hoitamattomaksi jäänyt keskivaikea masennus, joka kroonistui. Kroonisen masennuksen päällä on sitten niitä masennusjaksoja monessa eri kerroksessa. Osa on ollut lieviä, osa keskivaikeita ja muutama vaikea.
Aloitin blogin tarkoituksenani tarkkailla mahdollisuutta toipua juuri siitä masennussipulin ytimestä, eli pitkäaikaisesta masennuksesta. Tämä avioero on kuitenkin kehittänyt nopeasti sipuliin uuden kerroksen: akuutin masennusjakson. Arvioisin itse tämän olevan tällä hetkellä keskivaikean ja vaikean välimaastossa.
Välillä yritän siis puida sipulin ytimessä pesiviä syitä, välillä kaikki energiat menevät sen päällimmäiselle kerrokselle.
Tällä hetkellä sitä sipulin päällimmäistä masennuskerrosta ruokkii kaiken nielaiseva pelko. Tässäpä otteita asioista, joita olen pelännyt tällä viikolla:
- lapsestani tulee ylipainoinen sohvaperuna, koska minä en jaksa ulkoilla hänen kanssaan
- joku naapurin äideistä tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, koska lapseni on "aina" pihalla tai kavereilla leikkimässä ilman minua
- lapseni luulee etten rakasta häntä
- sairauteni sairastuttaa lapseni vahvuuteen, kun hänelle tulee kokemus, että hänen täytyy kantaa rikkinäistä äitiään
- en jaksa käydä töissä
- en saa töitä tämän määräaikaisen pätkän loputtua
- saan töitä mutta en jaksa käydä uusissa töissä
- lapsestani tulee syömishäiriöinen, koska tällä hetkellä käytän aika paljon eineksiä
- lapseni menee pilalle, koska olen liian ankara
- lapseni menee pilalle, koska olen liian lepsu
- en ole tarpeeksi läsnä lapselleni
- kyttään lastani liikaa
- tukahdutanko lastani?
- kontrolloinko liikaa? liian vähän?
- sanonko tarpeeksi ei? sanonko oikeisiin asioihin ei?
Juuri nyt tuntuu, etten pysty tekemään mitään oikein. Kaikki mitä teen on väärin. Tai huonoa. Yleensä molempia. Tuntuu etten osaa enää yhtään mitään.
Elizabeth Gilbert kuvaa masennuksen oirekuvaa hienosti kirjassaan Eat, Pray, Love. Hän kirjoittaa siitä, kuinka masentunut on kuin metsään eksynyt, joka luulee, että tie on ihan siinä lähettyvillä kunnes yhtäkkiä huomaa ettei tietä löydy enää mistään. No nyt tuntuu, että minä olen juuri siellä metsässä. Ja syvällä. Mihin tahansa liikahtaminen tuntuu ainoastaan riskiltä joutua pahemmin hukkaan.
Kompassina täällä metsässä minulla on lääkitys mutta sen haasteellisuudesta lisää seuraavassa postauksessa.
Aloitin blogin tarkoituksenani tarkkailla mahdollisuutta toipua juuri siitä masennussipulin ytimestä, eli pitkäaikaisesta masennuksesta. Tämä avioero on kuitenkin kehittänyt nopeasti sipuliin uuden kerroksen: akuutin masennusjakson. Arvioisin itse tämän olevan tällä hetkellä keskivaikean ja vaikean välimaastossa.
Välillä yritän siis puida sipulin ytimessä pesiviä syitä, välillä kaikki energiat menevät sen päällimmäiselle kerrokselle.
Tällä hetkellä sitä sipulin päällimmäistä masennuskerrosta ruokkii kaiken nielaiseva pelko. Tässäpä otteita asioista, joita olen pelännyt tällä viikolla:
- lapsestani tulee ylipainoinen sohvaperuna, koska minä en jaksa ulkoilla hänen kanssaan
- joku naapurin äideistä tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, koska lapseni on "aina" pihalla tai kavereilla leikkimässä ilman minua
- lapseni luulee etten rakasta häntä
- sairauteni sairastuttaa lapseni vahvuuteen, kun hänelle tulee kokemus, että hänen täytyy kantaa rikkinäistä äitiään
- en jaksa käydä töissä
- en saa töitä tämän määräaikaisen pätkän loputtua
- saan töitä mutta en jaksa käydä uusissa töissä
- lapsestani tulee syömishäiriöinen, koska tällä hetkellä käytän aika paljon eineksiä
- lapseni menee pilalle, koska olen liian ankara
- lapseni menee pilalle, koska olen liian lepsu
- en ole tarpeeksi läsnä lapselleni
- kyttään lastani liikaa
- tukahdutanko lastani?
- kontrolloinko liikaa? liian vähän?
- sanonko tarpeeksi ei? sanonko oikeisiin asioihin ei?
Juuri nyt tuntuu, etten pysty tekemään mitään oikein. Kaikki mitä teen on väärin. Tai huonoa. Yleensä molempia. Tuntuu etten osaa enää yhtään mitään.
Elizabeth Gilbert kuvaa masennuksen oirekuvaa hienosti kirjassaan Eat, Pray, Love. Hän kirjoittaa siitä, kuinka masentunut on kuin metsään eksynyt, joka luulee, että tie on ihan siinä lähettyvillä kunnes yhtäkkiä huomaa ettei tietä löydy enää mistään. No nyt tuntuu, että minä olen juuri siellä metsässä. Ja syvällä. Mihin tahansa liikahtaminen tuntuu ainoastaan riskiltä joutua pahemmin hukkaan.
Kompassina täällä metsässä minulla on lääkitys mutta sen haasteellisuudesta lisää seuraavassa postauksessa.
lauantai 8. joulukuuta 2018
Lannistajakuhan mafia
Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka masentuneen ihmisen voimaeläimen on korvannut lannistajakuha. Tuskailin itse sen kanssa, että tarvitsisin paremman tuolin tietokoneella pelaamiseen mutta lannistajakuha päässäni ehtii haukkua harrastukseni tyhmäksi/lapselliseksi/vääräksi, joten ratkaisen tilanteen luopumalla harrastuksestani.
No. Nyt kun on tämä masennuksesta paranemisen ihmiskoe meneillään, niin päätin ottaa vastuuta (#MiiaMoisio) ja vastustaa lannistajakuhaa. Sanoin sille, että ei kuule, sinä en minun hyvinvointia määritä ja minä menen nyt ja ostan sen tuolin ja ratkaisen tämän tilanteen niin kuin terve, normaali ihminen.
Kävin ostamassa tuolin. Se on hyvä.
Lannistajakuhassa on vain se huono puoli, että se ei toimi yksin. Sillä on oma mafia. Ja jos lannistajakuhaa uhmaa, niin se lähettää jonkun lukuisista kätyreistään kostoreissulle. Minun perääni lähetettiin tällä kertaa Pepe: Perusteeton Pelko.
Pepe on salakavala. Se livahtaa huoneeseen, jossa pelaan ja istahtaa hiljaa sängynlaidalle ja on ihan niin kuin ei olisikaan. "No mitä nyt?" minä ärähdän sille. "Ei mitään" se vastaa ja jää katselemaan pelaamistani. Jatkan pelaamista. Kuluu hetki, kuluu toinen.
Pepe: "Niin että sitä minä vaan tässä mietin, että aika kalliin tuolin ostit."
Minä: mm-hmm
Pepe: "Tietokonepelaamista varten. Tuolin. Mitäs se maksoikaan? Satasen? Paljonko terveellistä ruokaa sillä rahalla ois saanut?"
Minä: Mulla on ihan hyvä rahatilanne, voit lähtee kiitos vaan.
Pepe: "Niiiin ei kun mietin vaan, että se se vasta harmillista olisi, jos tässä kuussa tuleekin jotain yllättäviä menoja ja veronpalautuksetkaan ei ole vielä tullut ja lapsen päivähoitomaksu on maksamatta, niin sinä menet ja tuhlaan sata euroa tuoliin, niin mitäs jos sun rahat nyt loppuu ja kuolette kaikki nälkään, taidat olla aika itsekäs ja sitäpaitsi huono talousasioissa ja Lannistajakuha pyysi muistuttamaan että sulla on vieläkin ihan huono ja säälittävä harrastus."
Sitten se nousee ja lähtee, enkä minä ehdi puolustautua.
Olisin sanonut sille, että haista sinä Pepe paska. Vai olisinko? Oliko Pepe sittenkin oikeassa. Voi helvetti.
No. Nyt kun on tämä masennuksesta paranemisen ihmiskoe meneillään, niin päätin ottaa vastuuta (#MiiaMoisio) ja vastustaa lannistajakuhaa. Sanoin sille, että ei kuule, sinä en minun hyvinvointia määritä ja minä menen nyt ja ostan sen tuolin ja ratkaisen tämän tilanteen niin kuin terve, normaali ihminen.
Kävin ostamassa tuolin. Se on hyvä.
Lannistajakuhassa on vain se huono puoli, että se ei toimi yksin. Sillä on oma mafia. Ja jos lannistajakuhaa uhmaa, niin se lähettää jonkun lukuisista kätyreistään kostoreissulle. Minun perääni lähetettiin tällä kertaa Pepe: Perusteeton Pelko.
Pepe on salakavala. Se livahtaa huoneeseen, jossa pelaan ja istahtaa hiljaa sängynlaidalle ja on ihan niin kuin ei olisikaan. "No mitä nyt?" minä ärähdän sille. "Ei mitään" se vastaa ja jää katselemaan pelaamistani. Jatkan pelaamista. Kuluu hetki, kuluu toinen.
Pepe: "Niin että sitä minä vaan tässä mietin, että aika kalliin tuolin ostit."
Minä: mm-hmm
Pepe: "Tietokonepelaamista varten. Tuolin. Mitäs se maksoikaan? Satasen? Paljonko terveellistä ruokaa sillä rahalla ois saanut?"
Minä: Mulla on ihan hyvä rahatilanne, voit lähtee kiitos vaan.
Pepe: "Niiiin ei kun mietin vaan, että se se vasta harmillista olisi, jos tässä kuussa tuleekin jotain yllättäviä menoja ja veronpalautuksetkaan ei ole vielä tullut ja lapsen päivähoitomaksu on maksamatta, niin sinä menet ja tuhlaan sata euroa tuoliin, niin mitäs jos sun rahat nyt loppuu ja kuolette kaikki nälkään, taidat olla aika itsekäs ja sitäpaitsi huono talousasioissa ja Lannistajakuha pyysi muistuttamaan että sulla on vieläkin ihan huono ja säälittävä harrastus."
Sitten se nousee ja lähtee, enkä minä ehdi puolustautua.
Olisin sanonut sille, että haista sinä Pepe paska. Vai olisinko? Oliko Pepe sittenkin oikeassa. Voi helvetti.
ARVOT VAIHTOON - KUKA HALUAA??!
Itsenäisyys"loma" on ollut lomasta kaukana. Hyvää: tuleva ex-mieheni lähti lapsemme kanssa tankkaamaan kauempana olevaa mummolaa ja minä jäin pyöriskelemään kriisiini koiran kanssa kotiin. Huonoa: minä jäin pyöriskelemään kriisiini koiran kanssa kotiin.
Olen ihan hirvittävän hyvä pyörittämään oppikirja-arkea. Strömsö-arkea, jossa pyykit ripustetaan heti kun pyykkikone piippaa. Terveellisistä raaka-aineista tehdään itse ruoka ainakin pari kertaa viikossa. Roskat lajitellaan, kierrätetään. Lapsen vuorokausirytmi pidetään tasaisena ja itse itketään uupumusta puhtaissa lakanoissa. Mutta sitten kun olen lomalla, ratkon ajanvietteeksi elämän perimmäisiä kysymyksiä, kuten mitä minä haluan, kuka minä olen, mistä minä tulen, mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa, mikä minussa on vikana.
Aikaisemmissa teksteissäni lähestyin jo arvokysymystä, jonka asetti Juha Lehti ohjelmassa Flikkilä&Tastula. Kun akuutti kriisi iskee, täytyy pysähtyä, tehdä rehellinen itsearviointi ja viisivuotissuunnitelma. Tarkastaa arvot.
Huonosti valittujen, tai määriteltyjen, arvojen aiheuttamasta mielipahasta kirjoittaa myös aiemmin mainittu kirjailija Mark Manson kirjassaan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan. Manson kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten jatkuva pieni tyytymättömyys elämään voi johtua jossain taustalla väijyvästä vääristyneestä arvosta. Selvä.
Arvot siis tarkasteluun! Otan tässä nyt sitä Miia Moision peräänkuuluttamaa (perään kuuluttamaa?) vastuuta, jonka pitäisi johtaa masennuksesta paranemiseen.
1. Haluan olla hyvä äiti.
Sinänsä ihan kiva arvo mutta kun sitä kaivelee vähän enemmän ja miettii miten määrittelee "hyvän äidin", alkaa vääristymä paljastua:
- hyvä äiti ei koskaan väsy lapseensa
- hyvä äiti jaksaa aina leikkiä, lukea, pelata, ulkoilla, laulaa, loruilla, ottaa lasta kotitöihin mukaan
- hyvä äiti suuttuu rakentavasti, pyytää anteeksi ja sanoittaa lapsen tunteman kokemuksen, ettei tule traumaa
- hyvä äiti ei ilmaise vitutusta, väsymystä, lapsellista kiukkua, ahdistusta, pelkoa, vihaa
- hyvä äiti ei uhkaile, kiristä, eikä lahjo
- hyvä äiti hymyilee aina
Totuus:
- väsyn lapseni vaatimuksiin ihan joka päivä jossain vaiheessa
- en pidä leikkimisestä, luen kyllä säännöllisesti, pelaan jos saan samalla juoda siideriä, en ulkoile jos ei ole pakko, inhoan lastenlauluja ja -loruja, jotka jäävät soimaan päähän, hätistän lapsen pois tieltä imuroidessa
- suutun aivan mitättömän typeristä asioista ja syy on yleensä aina oma väsymys, eikä niinkään se asia. Pyydän kyllä anteeksi. Sanoitan tarvittaessa. En saa nukuttua, kun pelkään että aiheutin trauman.
- ilmaisen ainakin vitutusta, väsymystä ja lapsellista kiukkua päivittäin
- uhkailen sillä etten lue iltasatua, jos se nakupylly ei vilahda ihan just tällä sekunnilla iltakylpyyn, kiristän omalla läsnäololla ("äiti tulee lukemaan vasta sitten kun nuo kaikki [helvetin] pienet muovilelut on noukittu lattialta lelulaatikkoon"), lahjon säännöllisesti uudella lelulla, ettei tarvitsisi itse leikkiä
- en hymyile aina
Voi helvetti. Tästä taitaa tulla pitkä projekti....
Olen ihan hirvittävän hyvä pyörittämään oppikirja-arkea. Strömsö-arkea, jossa pyykit ripustetaan heti kun pyykkikone piippaa. Terveellisistä raaka-aineista tehdään itse ruoka ainakin pari kertaa viikossa. Roskat lajitellaan, kierrätetään. Lapsen vuorokausirytmi pidetään tasaisena ja itse itketään uupumusta puhtaissa lakanoissa. Mutta sitten kun olen lomalla, ratkon ajanvietteeksi elämän perimmäisiä kysymyksiä, kuten mitä minä haluan, kuka minä olen, mistä minä tulen, mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa, mikä minussa on vikana.
Aikaisemmissa teksteissäni lähestyin jo arvokysymystä, jonka asetti Juha Lehti ohjelmassa Flikkilä&Tastula. Kun akuutti kriisi iskee, täytyy pysähtyä, tehdä rehellinen itsearviointi ja viisivuotissuunnitelma. Tarkastaa arvot.
Huonosti valittujen, tai määriteltyjen, arvojen aiheuttamasta mielipahasta kirjoittaa myös aiemmin mainittu kirjailija Mark Manson kirjassaan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan. Manson kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten jatkuva pieni tyytymättömyys elämään voi johtua jossain taustalla väijyvästä vääristyneestä arvosta. Selvä.
Arvot siis tarkasteluun! Otan tässä nyt sitä Miia Moision peräänkuuluttamaa (perään kuuluttamaa?) vastuuta, jonka pitäisi johtaa masennuksesta paranemiseen.
1. Haluan olla hyvä äiti.
Sinänsä ihan kiva arvo mutta kun sitä kaivelee vähän enemmän ja miettii miten määrittelee "hyvän äidin", alkaa vääristymä paljastua:
- hyvä äiti ei koskaan väsy lapseensa
- hyvä äiti jaksaa aina leikkiä, lukea, pelata, ulkoilla, laulaa, loruilla, ottaa lasta kotitöihin mukaan
- hyvä äiti suuttuu rakentavasti, pyytää anteeksi ja sanoittaa lapsen tunteman kokemuksen, ettei tule traumaa
- hyvä äiti ei ilmaise vitutusta, väsymystä, lapsellista kiukkua, ahdistusta, pelkoa, vihaa
- hyvä äiti ei uhkaile, kiristä, eikä lahjo
- hyvä äiti hymyilee aina
Totuus:
- väsyn lapseni vaatimuksiin ihan joka päivä jossain vaiheessa
- en pidä leikkimisestä, luen kyllä säännöllisesti, pelaan jos saan samalla juoda siideriä, en ulkoile jos ei ole pakko, inhoan lastenlauluja ja -loruja, jotka jäävät soimaan päähän, hätistän lapsen pois tieltä imuroidessa
- suutun aivan mitättömän typeristä asioista ja syy on yleensä aina oma väsymys, eikä niinkään se asia. Pyydän kyllä anteeksi. Sanoitan tarvittaessa. En saa nukuttua, kun pelkään että aiheutin trauman.
- ilmaisen ainakin vitutusta, väsymystä ja lapsellista kiukkua päivittäin
- uhkailen sillä etten lue iltasatua, jos se nakupylly ei vilahda ihan just tällä sekunnilla iltakylpyyn, kiristän omalla läsnäololla ("äiti tulee lukemaan vasta sitten kun nuo kaikki [helvetin] pienet muovilelut on noukittu lattialta lelulaatikkoon"), lahjon säännöllisesti uudella lelulla, ettei tarvitsisi itse leikkiä
- en hymyile aina
Voi helvetti. Tästä taitaa tulla pitkä projekti....
sunnuntai 2. joulukuuta 2018
Oman elämänsä lannistajakuha
Mikä siinä on, että hyvältä ratkaisulta mihin tahansa tilanteeseen tuntuu lannistuminen?! (kts. lannistajakuha )
Että ihminenhän tarvitsee ongelmia. Sen tietää siitä, että mikään ei tee ihmistä tyhjentävästi onnellisesti. Miljonäärin ongelma on se, että tuli ostettua vääränlainen pikavene. Tai, että botox-ajat tälle viikolle oli jo buukattu täyteen lähihoitolassa. Ongelmiin tarvitaan ratkaisu. Ihminen nauttii siitä, että saa ratkaistua ongelmia (Tästä kirjoittaa esimerkiksi Mark Manson kirjahitissään Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan). Eli kun miljonääri saakin kaupattua veneensä eteenpäin ylihintaan helposti höynäytettävälle tutulle ja miljonäärivaimo saa uhkaus/kiristys/lahjonnalla botox-hoitajan vaihtamaan lounastaukonsa hänen naamansa jähmettämiseen, syntyy tyyväisyyttä. Jes. Osaan! Onnistuin!
Mitä tapahtuu masentuneen aivoissa? Sieltä löytyy vain lannistajakuha. Ongelma. Ok. Ratkaisu. No, voin luopua tarpeestani, halustani, tavoitteestani, unelmastani, toiveestani ja lannistua, koska mikään ei muutenkaan koskaan onnistu. Uhriutuminen 10/10.
Minulla on tällä hetkellä useampi päällekkäinen ongelma ja todella iso lannistajakuha päässäni. Tulevasta erosta johtuvaa tuskaa ja arjen harmautta helpottaa erään tietokonepelin pelaaminen.
Ongelma: huono tuoli --> niskat ja selkä aivan jumissa.
Terveen ihmisen mahdollinen ratkaisu: osta parempi tuoli, sauno, venyttele.
Lannistajakuha: kannattaa varmaan lopettaa pelaaminen. Miten sulla onkin aina noin huonoja harrastuksia.
Esimerkki 2. Minulla on tällä hetkellä melkoinen cocktail lääkkeitä, joilla pärjään töissä ja äitinä.
Ongelma: Tällä hetkellä aktiivisena vaivaava niveltulehdus vaatisi burana-kuuria mutta lääkkeet närästävät jo muutenkin ja pelkään kuollakseni mahahaavaa.
Terveen ihmisen mahdollinen ratkaisu: Ota mahansuojalääkettä, jota sulla kaapista löytyy. Syö tasapainoisesti ja hoida oireita niiden vaatimalla tavalla. Nyt on tärkeintä selviytyä arjesta. Lannistajakuha: Ei varmaan kannata ottaa sitä buranaa, tai ota vaan mutta sitten et saa nukuttua kun pelkäät, että kuolet mahahaavaan yöllä. Sitäpaitsi sun käsien nivelkivut johtuu osittain varmaan just siitä pelaamisesta. Mähän sanoin jo, että sulla on huonoja harrastuksia.
Muilla ihmisillä on voimaeläin. Mulla on lannistajakuha. Voi helvetti.
Että ihminenhän tarvitsee ongelmia. Sen tietää siitä, että mikään ei tee ihmistä tyhjentävästi onnellisesti. Miljonäärin ongelma on se, että tuli ostettua vääränlainen pikavene. Tai, että botox-ajat tälle viikolle oli jo buukattu täyteen lähihoitolassa. Ongelmiin tarvitaan ratkaisu. Ihminen nauttii siitä, että saa ratkaistua ongelmia (Tästä kirjoittaa esimerkiksi Mark Manson kirjahitissään Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan). Eli kun miljonääri saakin kaupattua veneensä eteenpäin ylihintaan helposti höynäytettävälle tutulle ja miljonäärivaimo saa uhkaus/kiristys/lahjonnalla botox-hoitajan vaihtamaan lounastaukonsa hänen naamansa jähmettämiseen, syntyy tyyväisyyttä. Jes. Osaan! Onnistuin!
Mitä tapahtuu masentuneen aivoissa? Sieltä löytyy vain lannistajakuha. Ongelma. Ok. Ratkaisu. No, voin luopua tarpeestani, halustani, tavoitteestani, unelmastani, toiveestani ja lannistua, koska mikään ei muutenkaan koskaan onnistu. Uhriutuminen 10/10.
Minulla on tällä hetkellä useampi päällekkäinen ongelma ja todella iso lannistajakuha päässäni. Tulevasta erosta johtuvaa tuskaa ja arjen harmautta helpottaa erään tietokonepelin pelaaminen.
Ongelma: huono tuoli --> niskat ja selkä aivan jumissa.
Terveen ihmisen mahdollinen ratkaisu: osta parempi tuoli, sauno, venyttele.
Lannistajakuha: kannattaa varmaan lopettaa pelaaminen. Miten sulla onkin aina noin huonoja harrastuksia.
Esimerkki 2. Minulla on tällä hetkellä melkoinen cocktail lääkkeitä, joilla pärjään töissä ja äitinä.
Ongelma: Tällä hetkellä aktiivisena vaivaava niveltulehdus vaatisi burana-kuuria mutta lääkkeet närästävät jo muutenkin ja pelkään kuollakseni mahahaavaa.
Terveen ihmisen mahdollinen ratkaisu: Ota mahansuojalääkettä, jota sulla kaapista löytyy. Syö tasapainoisesti ja hoida oireita niiden vaatimalla tavalla. Nyt on tärkeintä selviytyä arjesta. Lannistajakuha: Ei varmaan kannata ottaa sitä buranaa, tai ota vaan mutta sitten et saa nukuttua kun pelkäät, että kuolet mahahaavaan yöllä. Sitäpaitsi sun käsien nivelkivut johtuu osittain varmaan just siitä pelaamisesta. Mähän sanoin jo, että sulla on huonoja harrastuksia.
Muilla ihmisillä on voimaeläin. Mulla on lannistajakuha. Voi helvetti.
keskiviikko 28. marraskuuta 2018
"Yks ongelmahampurilainen vihalla ja häpeällä"
Jokainen kuvittelee oman nuoruutensa olleen poikkeuksellisen karmea, myös minä.
Halusin kuulua joukkoon niin kovasti, että oksetti. Meikkasin, pukeuduin ja tupeerasin tukkaani kaksi ja puoli tuntia joka aamu ennen kouluun lähtöä. Rakensin itsetuntoani siveltimen veto kerrallaan. Silti hävetti. Olin liian pitkä, liian leveät hartiat, huono iho, isot jalat, ruma. Poika, johon olin toivottoman rakastunut oli minua ainakin 15 senttiä lyhyempi. Olisin tehnyt mitä vain ollakseni lyhyempi. Ja teinkin. Kuljin kumarassa, hartiat lysyssä, tasapohjaisilla kengillä. Vanhemmat kehottivat olemaan ylpeitä pituudestani. Hävetti. Miten ne ei tajunneet yhtään mistään mitään??
"Sä olet ihan normaali, on täysin normaalia tuntea hankalia tunteita teini-iässä, normaalia, normaalia..." Kaikkien aikuisten mielestä olin täysin normaali nuori, koska keskiarvoni oli 9,2. Todellisuudessa olin herkkä, ahdistunut ja ylikuormittunut ihmisraakile, jonka "normaalista" teinimasennusoireilusta oli jossain vaiheessa ehtinyt kehittyä hoitamaton nuoruusajan depressio. Minulla sattui olemaan vain hyvä muisti.
Tilanne alkoi valjeta yhdeksännen luokan terveystarkastuksessa, jonka oli tarkoitus kestää 20 minuuttia. Terkka erehtyi kysymään, että miten kuvailisin mielialaani. 50 minuuttia myöhemmin poistuin terkan huoneesta mukanani lähete mielenterveysneuvolaan. "Mutta onneksi sulla menee tuo koulu kuitenkin niin hyvin". Onneksipa niin. Voin kertoa, että se, että osasin selittää miten hiidenkirnu syntyy, mitä on tietoisuus englanniksi ja ratkaista toisen asteen yhtälöitä ei tuonut helpotusta kokemusmaailmaani tippakaan. Ehkäisi syrjäytymistä. Muuten olinkin ihan paskana.
Tuolloin alkoi siis masennusvoikukkani kehittyminen harmittomasta haituvasta saatanalliseksi rikkaruohoksi.
lauantai 24. marraskuuta 2018
Aina saa hävetä ja kärsiä!
"Masennus on häpeäsairaus". Tästä asiasta olen Miia Moision kanssa samaa mieltä. Niin paljon olen elämäni aikana häpeää kokenut! Kokenut että minä olen väärä, tyhmä, huolimaton, liian herkkä, liian vaativa, aina liian jotain.
Ensimmäiset häpeäkokemukset, jotka äkkiseltään tässä muistan ajoittuvat ala-asteelle.
- Äiti oli laittanut minulle ranskalaisen letin ensimmäisen luokan luokkakuvaukseen ja kuvien tullessa eräs luokkakaverini totesi minun näyttävän ihan pojalta (koska letti ei edestäpäin tietenkään näkynyt). Hävetti, olin mielestäni ollut tosi nätti.
- Olin aina luokan pisin. Ihan lukioon asti. Niihin aikoihin, kun olin ala-asteella, syömäänkin mentiin aina jonossa, pituusjärjestyksessä. Aina viimeisenä. Hävetti.
- Olin hyvä koulussa, ja innoissani siitä, että osasin. Minua alettiin kiusaamaan sen takia. "NIPO! Kattokaa taas toi nipo viittaa. Älkää viitatko, ko toi nipo haluaa vastata kuitenkin." Opin häpeämään sitä missä olin hyvä. En enää viitannut. En kertonut koetuloksia kellekään. En iloinnut kympeistä.
- Ala-asteen lopulla aloin kokeilla meikkejä. "Mun äiti ei ikinä päästäis mua ton näkösenä kouluun". Yritin löytää vaatteilla omaa tyyliäni. "Etkö sä edes tajua miten ruma sä olet?! Mä en haluu istua ton vieressä, jos se vaikka koskee muhun".
- Innostuin käsitöistä ja ompelin itselleni fleece-kankaasta pipon. "Kattokaa miten ruma pipo, itekkö teit? Vitun Peter Pan (olin käyttänyt vihreää fleeceä)".
- Sain viimein vanhemmiltani luvan mennä koulun discoon. "Mitä sä täällä teet? Etkö sä tajua ettei kukaan halua sua tänne?".
- Toivoin joululahjaksi silloin lumilautailupiireissä käytettyjä rastapipoja, kun yritin kuulua joukkoon. Isä osti sellaisen. Valitettavasti se oli väärän värinen ja siinä oli lyhyet rastat kun olisi pitänyt olla pitkät. Hävetti mennä sen kanssa kouluun. Hävetti olla laittamatta sitä päähän, kun olin se lahjaksi pyytänyt ja saanut.
- Olin äänekäs ja eläväinen lapsi. Pian minusta tuli ei-toivottu kaverivieras sellaisessa kodissa, jossa kaverin äiti teki yötöitä ja olisi halunnut nukkua päivisin. Minä en saanut tulla enää leikkimään, kun oli liian äänekäs. Hävetti.
- Mulla oli järeä ketjulukko pyörässäni, ettei sitä varastettaisi. Kellään muulla ei ollut. Hävetti.
- Vanhempani vaativat minua käyttämään kypärää. Kukaan muu ei käyttänyt. Hävetti. Ja kiusattiin.
- Olin ainoa, jolla oli vielä talvihaalari, kun muilla oli jo kaksiosainen ulkoilupuku. "Kattokaa, päiväkotilainen!" Hävetti.
- Järjestin isot synttärijuhlat, kun yritin saada ystäviä. Mutta en halunnut paikalle luokan poikia, joita suurin osa kiusaajistani oli. Synttärijuhlani leimattiin lesbojuhliksi. Osa kavereista jätti tulematta, kun ei halunnut osaksi häpeääni.
- Lauloin kirkossa koulujumalanpalveluksissa. Pojat nauroivat ja osoittelivat. Hävetti. Olin hyvä laulamaan mutta lopetin senkin.
- Vein vahingossa väärän teknisen työn kotiin ja minua syytettiin varkaaksi. Palautin työn itku kurkussa koulupäivän jälkeen. Hävetti niin, ettei henki kulkenut.
- Pärjäsin liikunnassa paremmin kuin monet pojat. Olin isokokoisempi ja nopeampi kuin luokkakaverini. Hävetti.
Vanhempani yrittivät tietenkin tukea minua ja selittää, ettei vika ollut minussa. Kiusaaminen saatiin kuudennella luokalla viimein loppumaan mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minulle jäi kokemus siitä, että syy oli ollut minun. Toisista tulee rohkeita oman tiensä kulkijoita, jotka eivät välitä muitten mielipiteistä, minusta ei tullut. En tiedä miksi. Olin liian herkkä, otin liian vakavasti. Vika oli minussa.
Tällä taustalla lähdin yläasteelle, joka muutenkin kaikessa karmeudessaan saisi olla yksi Danten helvetin tasoista. Mutta siitä synkkyydestä lisää seuraavassa postauksessa.
Ensimmäiset häpeäkokemukset, jotka äkkiseltään tässä muistan ajoittuvat ala-asteelle.
- Äiti oli laittanut minulle ranskalaisen letin ensimmäisen luokan luokkakuvaukseen ja kuvien tullessa eräs luokkakaverini totesi minun näyttävän ihan pojalta (koska letti ei edestäpäin tietenkään näkynyt). Hävetti, olin mielestäni ollut tosi nätti.
- Olin aina luokan pisin. Ihan lukioon asti. Niihin aikoihin, kun olin ala-asteella, syömäänkin mentiin aina jonossa, pituusjärjestyksessä. Aina viimeisenä. Hävetti.
- Olin hyvä koulussa, ja innoissani siitä, että osasin. Minua alettiin kiusaamaan sen takia. "NIPO! Kattokaa taas toi nipo viittaa. Älkää viitatko, ko toi nipo haluaa vastata kuitenkin." Opin häpeämään sitä missä olin hyvä. En enää viitannut. En kertonut koetuloksia kellekään. En iloinnut kympeistä.
- Ala-asteen lopulla aloin kokeilla meikkejä. "Mun äiti ei ikinä päästäis mua ton näkösenä kouluun". Yritin löytää vaatteilla omaa tyyliäni. "Etkö sä edes tajua miten ruma sä olet?! Mä en haluu istua ton vieressä, jos se vaikka koskee muhun".
- Innostuin käsitöistä ja ompelin itselleni fleece-kankaasta pipon. "Kattokaa miten ruma pipo, itekkö teit? Vitun Peter Pan (olin käyttänyt vihreää fleeceä)".
- Sain viimein vanhemmiltani luvan mennä koulun discoon. "Mitä sä täällä teet? Etkö sä tajua ettei kukaan halua sua tänne?".
- Toivoin joululahjaksi silloin lumilautailupiireissä käytettyjä rastapipoja, kun yritin kuulua joukkoon. Isä osti sellaisen. Valitettavasti se oli väärän värinen ja siinä oli lyhyet rastat kun olisi pitänyt olla pitkät. Hävetti mennä sen kanssa kouluun. Hävetti olla laittamatta sitä päähän, kun olin se lahjaksi pyytänyt ja saanut.
- Olin äänekäs ja eläväinen lapsi. Pian minusta tuli ei-toivottu kaverivieras sellaisessa kodissa, jossa kaverin äiti teki yötöitä ja olisi halunnut nukkua päivisin. Minä en saanut tulla enää leikkimään, kun oli liian äänekäs. Hävetti.
- Mulla oli järeä ketjulukko pyörässäni, ettei sitä varastettaisi. Kellään muulla ei ollut. Hävetti.
- Vanhempani vaativat minua käyttämään kypärää. Kukaan muu ei käyttänyt. Hävetti. Ja kiusattiin.
- Olin ainoa, jolla oli vielä talvihaalari, kun muilla oli jo kaksiosainen ulkoilupuku. "Kattokaa, päiväkotilainen!" Hävetti.
- Järjestin isot synttärijuhlat, kun yritin saada ystäviä. Mutta en halunnut paikalle luokan poikia, joita suurin osa kiusaajistani oli. Synttärijuhlani leimattiin lesbojuhliksi. Osa kavereista jätti tulematta, kun ei halunnut osaksi häpeääni.
- Lauloin kirkossa koulujumalanpalveluksissa. Pojat nauroivat ja osoittelivat. Hävetti. Olin hyvä laulamaan mutta lopetin senkin.
- Vein vahingossa väärän teknisen työn kotiin ja minua syytettiin varkaaksi. Palautin työn itku kurkussa koulupäivän jälkeen. Hävetti niin, ettei henki kulkenut.
- Pärjäsin liikunnassa paremmin kuin monet pojat. Olin isokokoisempi ja nopeampi kuin luokkakaverini. Hävetti.
Vanhempani yrittivät tietenkin tukea minua ja selittää, ettei vika ollut minussa. Kiusaaminen saatiin kuudennella luokalla viimein loppumaan mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minulle jäi kokemus siitä, että syy oli ollut minun. Toisista tulee rohkeita oman tiensä kulkijoita, jotka eivät välitä muitten mielipiteistä, minusta ei tullut. En tiedä miksi. Olin liian herkkä, otin liian vakavasti. Vika oli minussa.
Tällä taustalla lähdin yläasteelle, joka muutenkin kaikessa karmeudessaan saisi olla yksi Danten helvetin tasoista. Mutta siitä synkkyydestä lisää seuraavassa postauksessa.
perjantai 23. marraskuuta 2018
Viisivuotissuunitelma
Nyt siihen lupaamaani viisivuotissuunnitelmaan, jonka psykiatrian erioislääkäri Juha Lehti suosittelee tekemään alakulon iskiessä, jotta voitaisiin estää sen muuttuminen depressioksi.
Mitä viisivuotissuunnitelmassa oikeastaan pitää olla? Katsotaanpa netistä.
Wikipedia kertoo seuraavaa: "Viisivuotissuunnitelma on termi, jota monet valtiososialistiset maat (Neuvostoliitto, Kiina, Jugoslavia, Saksan demokraattinen tasavalta, Romania) ja muun muassa Intia[1], Pakistan, Nepal ja Korean demokraattinen kansantasavalta, Malesia, Argentiina, Saudi-Arabia, Iran ja Oman ovat käyttäneet tai käyttävät kansantalouden suunnitteluun"
Aha.
Blogimaailmaa kaivelemalla löytyy hieman helpommin lähestyttäviä muotoja viisivuotissuunnitelmalle. Esimerkiksi On my way -blogissa kirjoitetaan näin: "Luin taannoin jostain lehdestä, että todella moni ikäiseni tekee elämälleen viisivuotissuunnitelman. Kuten nyt vaikka useat taloyhtiöt ja yritykset, myös yksityishenkilöt suunnittelevat elämäänsä viiden vuoden ajanjaksolle."
(https://blogit.terve.fi/onmyway/elamani-viisivuotis-suunnitelma/)
Eli suunnittele elämäsi seuraavalle viidelle vuodelle (ja sitten elämä tulee ja räjäyttää ne suunnitelmat tähtipölyksi), onnistuu! Oon aina ollut hyvä suunnittelemaan ja pettymään sitten kun suunnitelmat ei pidä.
- asun edelleen meidän kodissa (tämä järjestellään eron yhteydessä, niin ettei minun ja lapsen tarvitse muuttaa)
- käyn säännöllisesti töissä, ehkä jopa vakituisessa töissä jos sellaista uskaltaa enää tässä maailmantilanteessa toivoa. Enkä kyllä itseasiassa tiedä toivonko. Keikkatyöläisellä on oma vapautensa. Saa valita omat työnsä. Pitää vapaata silloin tuntuu/tarvii. Miinuksena vähemmän rahaa ja enemmän stressiä.
- ei uutta miestä. En halua. En nyt, enkä ikinä.
- toisaalta haluaisin toisen lapsen. Tää nyt on ehkä ristiriidassa ton edellisen kanssa.
- velkoja pienennetty
- turhia hankintoja vähennetty
- tyytyväisyyttä siihen mitä on
- liibalaabaliibalaaba, ei tällaseen listaan saa oikein mitään tuntumaa.
Nämä on tällaisia yleisiä helposti ilmaistavia ois-ihan-kiva -ajatuksia.
Ohoo, ehkäpä tässä nyt sitten on osasyy siihen toistuvaan masennukseen! En oikeastaan edes tiedä mitä haluan ja tavoittelen. Kelluskelen tyytymättömänä maanantaista toiseen tietämättä oikeastaan mikä mättää. Eikä oikeastaan mikään. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Jolloin tullaan Juha Lehden toiseen asettamaan kysymykseen: "mikä tässä minun elämässä on oikein pielessä".
Jos ei tämä ajatuskulku ala kiertää kehää, niin ei mikään!
Mitä viisivuotissuunnitelmassa oikeastaan pitää olla? Katsotaanpa netistä.
Wikipedia kertoo seuraavaa: "Viisivuotissuunnitelma on termi, jota monet valtiososialistiset maat (Neuvostoliitto, Kiina, Jugoslavia, Saksan demokraattinen tasavalta, Romania) ja muun muassa Intia[1], Pakistan, Nepal ja Korean demokraattinen kansantasavalta, Malesia, Argentiina, Saudi-Arabia, Iran ja Oman ovat käyttäneet tai käyttävät kansantalouden suunnitteluun"
Aha.
Blogimaailmaa kaivelemalla löytyy hieman helpommin lähestyttäviä muotoja viisivuotissuunnitelmalle. Esimerkiksi On my way -blogissa kirjoitetaan näin: "Luin taannoin jostain lehdestä, että todella moni ikäiseni tekee elämälleen viisivuotissuunnitelman. Kuten nyt vaikka useat taloyhtiöt ja yritykset, myös yksityishenkilöt suunnittelevat elämäänsä viiden vuoden ajanjaksolle."
(https://blogit.terve.fi/onmyway/elamani-viisivuotis-suunnitelma/)
Eli suunnittele elämäsi seuraavalle viidelle vuodelle (ja sitten elämä tulee ja räjäyttää ne suunnitelmat tähtipölyksi), onnistuu! Oon aina ollut hyvä suunnittelemaan ja pettymään sitten kun suunnitelmat ei pidä.
- asun edelleen meidän kodissa (tämä järjestellään eron yhteydessä, niin ettei minun ja lapsen tarvitse muuttaa)
- käyn säännöllisesti töissä, ehkä jopa vakituisessa töissä jos sellaista uskaltaa enää tässä maailmantilanteessa toivoa. Enkä kyllä itseasiassa tiedä toivonko. Keikkatyöläisellä on oma vapautensa. Saa valita omat työnsä. Pitää vapaata silloin tuntuu/tarvii. Miinuksena vähemmän rahaa ja enemmän stressiä.
- ei uutta miestä. En halua. En nyt, enkä ikinä.
- toisaalta haluaisin toisen lapsen. Tää nyt on ehkä ristiriidassa ton edellisen kanssa.
- velkoja pienennetty
- turhia hankintoja vähennetty
- tyytyväisyyttä siihen mitä on
- liibalaabaliibalaaba, ei tällaseen listaan saa oikein mitään tuntumaa.
Nämä on tällaisia yleisiä helposti ilmaistavia ois-ihan-kiva -ajatuksia.
Ohoo, ehkäpä tässä nyt sitten on osasyy siihen toistuvaan masennukseen! En oikeastaan edes tiedä mitä haluan ja tavoittelen. Kelluskelen tyytymättömänä maanantaista toiseen tietämättä oikeastaan mikä mättää. Eikä oikeastaan mikään. Kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Jolloin tullaan Juha Lehden toiseen asettamaan kysymykseen: "mikä tässä minun elämässä on oikein pielessä".
Jos ei tämä ajatuskulku ala kiertää kehää, niin ei mikään!
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
Otteita masentuneen ajatusmaailmasta
Lupailin sitä viisivuotissuunnitelmaa mutta pakko tähän väliin avata ikkuna sinne mielenmaisemaan, jossa minäkin kymmenientuhansien muiden suomalaisten tavoin vietän suurimman osan aikaani. Taustana siis se, että seuraavat ajatukset ja tunteet heräsivät ja poukkoilivat ikävästi päässäni yhden puolen tunnin kauppareissun aikana.
No niin. Olen toimintakykyinen, tässä sitä mennään kauppaan tekemään ruokaostokset. Ai niin, palautuspullot unohtui. No voinhan mä vielä ne hakea, oon vasta tässä parkkipaikalla. En jaksa. Pitäis nousta autosta ja koirakin vauhkoontuu kun tuun heti takaisin. Ei kun haet nyt vaan. Muistapa, että Miia Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus.
Tässä vaiheessa nousen autosta ja käyn hakemassa sisältä ne pullot.
Voi koira-parka, nyt se luulee että minä tulin jo ja se pääsee lenkille. Ei, kun odottaa, pääset sitten myöhemmin. Ei se varmaan edes ymmärrä. Katsookin mua tuollai pettyneesti ja syyllistävästi.
Ajomatka lähikauppaan sujuu ilman suurempia ongelmia.
Ja sitten vaan kestokassit mukaan ja kaupoille. Toivottavasti ei tuu tuttuja vastaan, nehän ihmettelee miks en oo töissä. Enkä voi valehdella olevani sairaskaan, kun olen täällä kaupassa. Eihän mulla ole meikkiäkään naamassa! Nyt ne luulee, että oon sairaana kaupoilla. Äh, minulla on virkavapaata tämä päivä, ei se syy kuulu kenellekään. No niin. Masentuneella elämän arvot saattavat hämärtyä, eli yritetäänpä nyt tehdä arvojen mukaiset ruokaostokset. Mulle on tärkeää, että ruoka on terveellistä, mahdollisesti luomua ja lähituotettua. Alkoipa väsyttää kauheasti... enkä ole vasta kun ostoskärryjen luona. Ei kun nyt otan vastuun tästä kauppareissusta ja teen ne ostokset!
Miks nää einekset on ekana tässä? Kauheesti muovia ja e-koodeja ja yleistä pahuutta. Mutta niin houkuttelevaa, ei tartteis kun mikron nappia kääntää. Ei. Arvojen mukaista elämää. Hedelmiä; omenoita (omenia?), päärynöitä (ne ehtii kyllä aina mennä huonoksi tai jää kokonaan kovaksi syömättä ja sitten tulee hävikkiä). Yrttejä! Yrtit on ihania, edellisetkin kyllä kuoli, kun unohdin kastella niitä, kun tuli tämä ero tähän sotkemaan arkirutiineja. Lihahylly. Naudanliha on yksi suurimmista ilmastonmuutoksen aiheuttajista. Siitä on tietty vaan niin helppo tehdä vaikka mitä ruokia. Tuossa olis kyllä noita nakkejakin. Nitriittiä. 60% suurempi suolistosyövän riski, koska prosessoitua lihankaltaista mömmöä. Mutta lapsi tykkää. Ja minäkin tykkään. No jos nyt tämän kerran, noita laadukkaita niin ei tuu niin kauhean huono omatunto.
Muru-valmiste, mikäs se tämmöinen on? Jaa kauraa. Vähemmän maailman tuhoamista! Pitäiskö kokeilla? Aika kallis. No, ei oikeestaan lihaa kalliimpi. Mutta jos se lapsi ei taaskaan syö tätä ja taas tulee hävikkiä. Sitä mifuakin kokeilin ja se oli munkin suuhun pahaa. Pomppivia kuminpalasia. Jos mä piilotan ton pastan ja juuston joukkoon? Joo, vois kokeilla. Ai helvetti väsyttää ja ajatus ei meinaa kulkea.
Leivät, tuorejuustoa, maitoa, pastaa. Ei ois pitäny olla tänään pois. Oon huono ihminen. Näin hyvin jaksan täällä kaupassakin, niin olisinhan mä nyt jaksanut töissäkin olla. Mihin tämmönenkin lusmuilu sitten johtaa? Oon joka kerta pois, kun vähän ahdistaa? Pelottaa. Onko tää nyt merkki siitä, että työkyky on menossa? Ajatteleeko esimies, että ei olis pitänyt palkata tuota, kun se on mieleltään noin heikko. Oho, ranskankerma alennuksessa, otetaan kaks, niistähän saa kivasti pehmeyttä vaikka johonkin kastikkeeseen.
Kassat lähestyy ja ostoskärry alkaa olla täynnä.
Ai kauhee, nää tulee maksaan vaikka kuinka paljon. No mutta ruoka maksaa. Mutta pelottaa, että rahat loppuu! Sitte jos ostan halpaa ja eineksiä, niin pelkään että mun lapsesta tulee syömishäiriöinen tai ylipainoinen tai jotain. Ei nyt kannata miettiä sitä, mulla on ihan hyvä rahatilanne nyt. Niin, ehkä just tänään ja ens viikolla mutta joulukin on tulossa. Mitä jos kohta ollaan taas siinä tilanteessa, että 50 euroo pitää riittää kahdelle viikolle kaikkiin menoihin? Mutta minä oon kovalla työllä ansainnu nämä rahat, sekin stressaa, jos jääkaappi on jatkuvasti tyhjä kun en uskalla ostaa ruokaa kun se maksaa. Jos nyt ostan vaan isot ostokset ja katon sitä rahatilannetta sitten seuraavalla kauppareissulla. Jos en ostais niin paljon luomua ja lähituotettua niin tulis halvemmaks. Mutta tää maapallo on tuhoutumassa!!! Mutta ei mun rahat riitä sen pelastamiseen!
Pääsen kassalle, maksan 93,80 euroa. Ahdistaa. Toisaalta olen vähän ylpeä itsestäni. Hihnalla komeilee monipuolinen ja terveellinen valikoima raaka-aineita, joista saa useamman päivän ruoat. Sitten vaan kestokassit autoon ja autolla kotiin.
Kohta pitää hakea lapsi päiväkodista, aurinkokin jo laskee. Ei helvetti, en jaksa. Pakko jaksaa. En jaksa! Kuinka paljon lapsi voi katsoa piirrettyjä ilman että se vahingoittuu siitä? Oon huono äiti. Haluan vaan nukkumaan. En kestä nyt kaikkia kysymyksiä, vaatimuksia, en jaksa lukea kirjaa, enkä leikkiä. En pysty tähän. Pakko. Täytyy ottaa vastuuta, tämä on vaan vastuun puutetta. Onko tämä vaan vastuun puutetta? Mitä se lääkäri sanoikaan. Täytyy saada selville mikä minun elämässä on tällä hetkellä pielessä. No kun en jaksa.
No niin. Olen toimintakykyinen, tässä sitä mennään kauppaan tekemään ruokaostokset. Ai niin, palautuspullot unohtui. No voinhan mä vielä ne hakea, oon vasta tässä parkkipaikalla. En jaksa. Pitäis nousta autosta ja koirakin vauhkoontuu kun tuun heti takaisin. Ei kun haet nyt vaan. Muistapa, että Miia Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus.
Tässä vaiheessa nousen autosta ja käyn hakemassa sisältä ne pullot.
Voi koira-parka, nyt se luulee että minä tulin jo ja se pääsee lenkille. Ei, kun odottaa, pääset sitten myöhemmin. Ei se varmaan edes ymmärrä. Katsookin mua tuollai pettyneesti ja syyllistävästi.
Ajomatka lähikauppaan sujuu ilman suurempia ongelmia.
Ja sitten vaan kestokassit mukaan ja kaupoille. Toivottavasti ei tuu tuttuja vastaan, nehän ihmettelee miks en oo töissä. Enkä voi valehdella olevani sairaskaan, kun olen täällä kaupassa. Eihän mulla ole meikkiäkään naamassa! Nyt ne luulee, että oon sairaana kaupoilla. Äh, minulla on virkavapaata tämä päivä, ei se syy kuulu kenellekään. No niin. Masentuneella elämän arvot saattavat hämärtyä, eli yritetäänpä nyt tehdä arvojen mukaiset ruokaostokset. Mulle on tärkeää, että ruoka on terveellistä, mahdollisesti luomua ja lähituotettua. Alkoipa väsyttää kauheasti... enkä ole vasta kun ostoskärryjen luona. Ei kun nyt otan vastuun tästä kauppareissusta ja teen ne ostokset!
Miks nää einekset on ekana tässä? Kauheesti muovia ja e-koodeja ja yleistä pahuutta. Mutta niin houkuttelevaa, ei tartteis kun mikron nappia kääntää. Ei. Arvojen mukaista elämää. Hedelmiä; omenoita (omenia?), päärynöitä (ne ehtii kyllä aina mennä huonoksi tai jää kokonaan kovaksi syömättä ja sitten tulee hävikkiä). Yrttejä! Yrtit on ihania, edellisetkin kyllä kuoli, kun unohdin kastella niitä, kun tuli tämä ero tähän sotkemaan arkirutiineja. Lihahylly. Naudanliha on yksi suurimmista ilmastonmuutoksen aiheuttajista. Siitä on tietty vaan niin helppo tehdä vaikka mitä ruokia. Tuossa olis kyllä noita nakkejakin. Nitriittiä. 60% suurempi suolistosyövän riski, koska prosessoitua lihankaltaista mömmöä. Mutta lapsi tykkää. Ja minäkin tykkään. No jos nyt tämän kerran, noita laadukkaita niin ei tuu niin kauhean huono omatunto.
Muru-valmiste, mikäs se tämmöinen on? Jaa kauraa. Vähemmän maailman tuhoamista! Pitäiskö kokeilla? Aika kallis. No, ei oikeestaan lihaa kalliimpi. Mutta jos se lapsi ei taaskaan syö tätä ja taas tulee hävikkiä. Sitä mifuakin kokeilin ja se oli munkin suuhun pahaa. Pomppivia kuminpalasia. Jos mä piilotan ton pastan ja juuston joukkoon? Joo, vois kokeilla. Ai helvetti väsyttää ja ajatus ei meinaa kulkea.
Leivät, tuorejuustoa, maitoa, pastaa. Ei ois pitäny olla tänään pois. Oon huono ihminen. Näin hyvin jaksan täällä kaupassakin, niin olisinhan mä nyt jaksanut töissäkin olla. Mihin tämmönenkin lusmuilu sitten johtaa? Oon joka kerta pois, kun vähän ahdistaa? Pelottaa. Onko tää nyt merkki siitä, että työkyky on menossa? Ajatteleeko esimies, että ei olis pitänyt palkata tuota, kun se on mieleltään noin heikko. Oho, ranskankerma alennuksessa, otetaan kaks, niistähän saa kivasti pehmeyttä vaikka johonkin kastikkeeseen.
Kassat lähestyy ja ostoskärry alkaa olla täynnä.
Ai kauhee, nää tulee maksaan vaikka kuinka paljon. No mutta ruoka maksaa. Mutta pelottaa, että rahat loppuu! Sitte jos ostan halpaa ja eineksiä, niin pelkään että mun lapsesta tulee syömishäiriöinen tai ylipainoinen tai jotain. Ei nyt kannata miettiä sitä, mulla on ihan hyvä rahatilanne nyt. Niin, ehkä just tänään ja ens viikolla mutta joulukin on tulossa. Mitä jos kohta ollaan taas siinä tilanteessa, että 50 euroo pitää riittää kahdelle viikolle kaikkiin menoihin? Mutta minä oon kovalla työllä ansainnu nämä rahat, sekin stressaa, jos jääkaappi on jatkuvasti tyhjä kun en uskalla ostaa ruokaa kun se maksaa. Jos nyt ostan vaan isot ostokset ja katon sitä rahatilannetta sitten seuraavalla kauppareissulla. Jos en ostais niin paljon luomua ja lähituotettua niin tulis halvemmaks. Mutta tää maapallo on tuhoutumassa!!! Mutta ei mun rahat riitä sen pelastamiseen!
Pääsen kassalle, maksan 93,80 euroa. Ahdistaa. Toisaalta olen vähän ylpeä itsestäni. Hihnalla komeilee monipuolinen ja terveellinen valikoima raaka-aineita, joista saa useamman päivän ruoat. Sitten vaan kestokassit autoon ja autolla kotiin.
Kohta pitää hakea lapsi päiväkodista, aurinkokin jo laskee. Ei helvetti, en jaksa. Pakko jaksaa. En jaksa! Kuinka paljon lapsi voi katsoa piirrettyjä ilman että se vahingoittuu siitä? Oon huono äiti. Haluan vaan nukkumaan. En kestä nyt kaikkia kysymyksiä, vaatimuksia, en jaksa lukea kirjaa, enkä leikkiä. En pysty tähän. Pakko. Täytyy ottaa vastuuta, tämä on vaan vastuun puutetta. Onko tämä vaan vastuun puutetta? Mitä se lääkäri sanoikaan. Täytyy saada selville mikä minun elämässä on tällä hetkellä pielessä. No kun en jaksa.
tiistai 20. marraskuuta 2018
Ei yltiöoptimistinen, ei inhorealistinen, realistinen itsearviointi
Flinkkilä & Tastula -ohjelman purku jatkuu edelleen. Seuraava ohjelman ajatus, johon halusin tarttua on se, että alakulo on tervettä. Toki, varmasti onkin. Olisi hieman - hmm - sosiopaattista tuumata avioerokriisin keskellä, että nojaa nyt kävi näin ja ei kun eteenpäin.
Ongelmahan tässä on se, että jos on sairastanut useamman masennusjakson, se raja normaalin alakulon ja depression välillä muuttuu seitinohueksi.
"Masennustiloilla on suuri alttius toistua. Toivuttuaan vakavasta masennustilasta henkilöllä on noin 50 %:n mahdollisuus sairastua myöhemmin uuteen masennusjaksoon. Ilman hoitoa kahden sairastetun vakavan masennusjakson jälkeen kolmannen sairausjakson todennäköisyys kohoaa yli 70 %:iin, kolmannen sairausjakson jälkeen uusiutumisriski on jo yli 90 %." (www.terveyskirjasto.fi)
Niin että aika huonolla todennäköisyydellä nämä minunkin tämänhetkiset eron aiheuttamat oireet pysyvät siellä normaalin alakulon piirissä. Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti ehdottaa yllä mainitussa ohjelmassa, että normaalin alakulon iskiessä täytyy tehdä viisivuotissuunnitelma. "Alakulossa on hirveen tärkeetä arvioida itseään realistisesti", ohjeistaa Lehti. Ylitiöoptimistinen ei saa olla, eikä inhorealistinen.
Ok.
Itsearviointi tämän hetkisessä alakulon tilassani:
- Olen olosuhteisiin nähden melko toimintakykyinen verrattuna aikaisempiin masennusjaksoihin (eli olenko toistaiseksi onnistunut pysymään normaalissa alakulossa?).
- Fyysinen kunto on huono. Salijäsenyys löytyy mutta voimia lähteä salille ei. (Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus [yritän olla provosoitumatta], joten ilmeisesti tässä olisi hyvä kehityskohde itselleni).
- Tiedostan vaativani itseltäni paljon niin äitinä kuin kodinhoitajana (vaimon roolista ei tarvi enää välittää...) mutta niistä vaatimuksista luopuminen lisää alakuloa, kun koti alkaa sotkeentua ja lapsi katsoo liikaa piirrettyjä.
- Olen suorittaja ja vaativa myös työelämässä. En halua työyhteisön pettyvän minuun. Tässä otin tänään suuren edistysaskeleen ja ilmoitin ottavani palkattoman virkavapaapäivän, kun herätyskellon ääni alkoi itkettää ja sydän hakkaamaan (onko tämä nyt sitä vastuunottoa, vai annoinko juuri periksi masennukselle?)
Ohjelmassa ei valitettavasti kerrottu mitäs kaikkia asioita itsessään pitäisi arvioida tätä realistista itsearviointia tehdessä.
Seuraavassa tekstissä aion pureutua lääkärin ehdottamaan viisivuotissuunnitelmaan.
Ongelmahan tässä on se, että jos on sairastanut useamman masennusjakson, se raja normaalin alakulon ja depression välillä muuttuu seitinohueksi.
"Masennustiloilla on suuri alttius toistua. Toivuttuaan vakavasta masennustilasta henkilöllä on noin 50 %:n mahdollisuus sairastua myöhemmin uuteen masennusjaksoon. Ilman hoitoa kahden sairastetun vakavan masennusjakson jälkeen kolmannen sairausjakson todennäköisyys kohoaa yli 70 %:iin, kolmannen sairausjakson jälkeen uusiutumisriski on jo yli 90 %." (www.terveyskirjasto.fi)
Niin että aika huonolla todennäköisyydellä nämä minunkin tämänhetkiset eron aiheuttamat oireet pysyvät siellä normaalin alakulon piirissä. Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti ehdottaa yllä mainitussa ohjelmassa, että normaalin alakulon iskiessä täytyy tehdä viisivuotissuunnitelma. "Alakulossa on hirveen tärkeetä arvioida itseään realistisesti", ohjeistaa Lehti. Ylitiöoptimistinen ei saa olla, eikä inhorealistinen.
Ok.
Itsearviointi tämän hetkisessä alakulon tilassani:
- Olen olosuhteisiin nähden melko toimintakykyinen verrattuna aikaisempiin masennusjaksoihin (eli olenko toistaiseksi onnistunut pysymään normaalissa alakulossa?).
- Fyysinen kunto on huono. Salijäsenyys löytyy mutta voimia lähteä salille ei. (Moision mukaan masennus on vastuuttomuussairaus [yritän olla provosoitumatta], joten ilmeisesti tässä olisi hyvä kehityskohde itselleni).
- Tiedostan vaativani itseltäni paljon niin äitinä kuin kodinhoitajana (vaimon roolista ei tarvi enää välittää...) mutta niistä vaatimuksista luopuminen lisää alakuloa, kun koti alkaa sotkeentua ja lapsi katsoo liikaa piirrettyjä.
- Olen suorittaja ja vaativa myös työelämässä. En halua työyhteisön pettyvän minuun. Tässä otin tänään suuren edistysaskeleen ja ilmoitin ottavani palkattoman virkavapaapäivän, kun herätyskellon ääni alkoi itkettää ja sydän hakkaamaan (onko tämä nyt sitä vastuunottoa, vai annoinko juuri periksi masennukselle?)
Ohjelmassa ei valitettavasti kerrottu mitäs kaikkia asioita itsessään pitäisi arvioida tätä realistista itsearviointia tehdessä.
Seuraavassa tekstissä aion pureutua lääkärin ehdottamaan viisivuotissuunnitelmaan.
maanantai 19. marraskuuta 2018
Olen valmis toipumaan! (sarkasmi toim.huom.)
No niin. Paraneminen pitää psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehden (Lehtin?) mukaan aloittaa siitä, että analysoi elämäntilanteensa (märehtiä ei saa).
Tästä siis lähtee:
- olen 30-vuotias nainen
- minulla on yksi lapsi
- minulla on koira
- minulla on asuntolaina, opintolaina ja pieni luottovelka
- olen toistaiseksi naimisissa mutta mieheni on pannut avioeron vireille kolme viikkoa sitten
- masennusoireet ovat lisääntyneen näiden viikkojen aikana: ruokahaluttomuus/ahmiminen, vaikeus nukkua/voisi nukkua jatkuvasti, halu hakea sairauslomaa ja jäädä sänkyyn makaamaan, täydellistä voimattomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, unohtelua, itkeskelyä, kipuja, paniikkituntemuksia
- en ole vakituisessa työsuhteessa mutta teen pidempää määräaikaista keikkaa, joka alkoi kaksi viikkoa ennen eroilmoitusta
- työ on haastavampaa kuin mikään aikaisempi työni mutta toisaalta myös palkitsevampi; en halua jäädä sairauslomalle
- pidän järjestyksestä, siisteydestä, pyrin laittamaan terveellistä ruokaa ja elämään ekologisesti
- ahdistun, koska edellä mainittuja asioita ei ole ollut voimia toteuttaa viime viikkoina
- olen lihonut ja ihoni on huono, koska syön mitä sattuu milloin sattuu
- edellä mainitut asiat taas johtavat itsetunnon välittömään laskuun
Kuinka paljon ja mitä asioita tästä elämästä pitää analysoida?
Pitäisi löytää vastaus kysymykseen Mikä tässä minun elämässäni nyt on pielessä, vastaa Juha Lehti.
Lehti jatkaa: "hankalimpien tunteiden kanssa pitäisi jollain lailla päästä sopuun". No nyt! Tämähän auttaa jo paljon! Jollain lailla. NIIN MILLÄ LAILLA? Tiedän, että sisälläni on ilmaisematonta vihaa mutta alankos minä täällä kotona paiskomaan ovia, huutamaan ja rikkomaan astioita? Mites se vaikuttaa lapseni kokemukseen kodin turvallisuudesta? Vai matkustanko tyynesti jonnekin meren äärelle ja huudan tuskani aaltoihin?? Voi perkele...
Tästä siis lähtee:
- olen 30-vuotias nainen
- minulla on yksi lapsi
- minulla on koira
- minulla on asuntolaina, opintolaina ja pieni luottovelka
- olen toistaiseksi naimisissa mutta mieheni on pannut avioeron vireille kolme viikkoa sitten
- masennusoireet ovat lisääntyneen näiden viikkojen aikana: ruokahaluttomuus/ahmiminen, vaikeus nukkua/voisi nukkua jatkuvasti, halu hakea sairauslomaa ja jäädä sänkyyn makaamaan, täydellistä voimattomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, unohtelua, itkeskelyä, kipuja, paniikkituntemuksia
- en ole vakituisessa työsuhteessa mutta teen pidempää määräaikaista keikkaa, joka alkoi kaksi viikkoa ennen eroilmoitusta
- työ on haastavampaa kuin mikään aikaisempi työni mutta toisaalta myös palkitsevampi; en halua jäädä sairauslomalle
- pidän järjestyksestä, siisteydestä, pyrin laittamaan terveellistä ruokaa ja elämään ekologisesti
- ahdistun, koska edellä mainittuja asioita ei ole ollut voimia toteuttaa viime viikkoina
- olen lihonut ja ihoni on huono, koska syön mitä sattuu milloin sattuu
- edellä mainitut asiat taas johtavat itsetunnon välittömään laskuun
Kuinka paljon ja mitä asioita tästä elämästä pitää analysoida?
Pitäisi löytää vastaus kysymykseen Mikä tässä minun elämässäni nyt on pielessä, vastaa Juha Lehti.
Lehti jatkaa: "hankalimpien tunteiden kanssa pitäisi jollain lailla päästä sopuun". No nyt! Tämähän auttaa jo paljon! Jollain lailla. NIIN MILLÄ LAILLA? Tiedän, että sisälläni on ilmaisematonta vihaa mutta alankos minä täällä kotona paiskomaan ovia, huutamaan ja rikkomaan astioita? Mites se vaikuttaa lapseni kokemukseen kodin turvallisuudesta? Vai matkustanko tyynesti jonnekin meren äärelle ja huudan tuskani aaltoihin?? Voi perkele...
Piristy ja lähde liikkeelle (voi helvetti)
No niin. Tällä mielenterveysveteraanilla meni tunteisiin uusin Flinkkilä & Tastula -ohjelman aihe. Meni niin pahasti, että piti ihan blogi perustaa. Noin niin kuin kokemusasiantuntijan roolissa tässä kirjoittelen. Katsoin kyseisen ohjelman ja ihan alkoi masentaa. "Pappi, äiti ja terapeutti Miia Moisio löysi valon elämäänsä 30 vuoden masennuksen jälkeen" (https://areena.yle.fi/1-4219308.
Niin että ensimmäisenä korvaani kovasti särähti se, että 30 vuotta masennusta sairastettuaan Moisio vain yksi aamu heräsi ja sai ahaa-elämyksen; nyt tämä sairastaminen saa riittää. Aha. Että niinkö yksinkertaista se sitten on? Pitää vain tajuta, että ihminen voi itse päättää parantua. Ai miten? Miksi ei sitten jokainen masentunut ihminen herää huomenna ja päätä parantua?
Sitten ohjelmassa jatkaa psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti, joka toteaa että kyllä se ihmisen täytyy itse ottaa vastuu omasta toiminnastaan. Tässä vaiheessa minä vähän kyllä jo mieleni pahoitin. Olen itse sairastanut 15 vuotta toistuvia masennusjaksoja, joista osa on ollut lieviä ja pahimmat keskivaikean ja vaikean välimaastossa. Olen pyörittänyt päässäni itsesyytösten loputonta monologia, vihannut itseäni, ollut turta, itkenyt, huutanut, yrittänyt, ponnistellut, maannut päivän lattialla, kun muuhun ei ole pystynyt. Paljon olen ilkeitä asioita itselleni sanonut mutta ikinä en itseäni sanoisi vastuuttomaksi. Että jaahas, nyt loppuu tämä vastuuton kurjastelu ja aletaan parantua. Mitäs helvettiä?
Ensin ajattelin täyttää Ylen palauteboxin tulikivenkatkuisilla viesteillä. Tulkaa tänne kattomaan miten helppoa on "kiivetä toipumisen portaita", kun ajatus siitä että pitäisi pestä pyykkiä alkaa itkettää, koska ei ole voimia.
Mutta sitten päätin jotain aivan muuta. Jos se kerran on niin helvetin helppoa, niin minäpä kokeilen. Minäpä päätän parantua ja kitkeä 15-vuotisen masennusvoikukkani juurineen irti haittaamasta elämääni.
Tämä blogi kertoo tästä kokeilusta. Ja se alkaa nyt.
Niin että ensimmäisenä korvaani kovasti särähti se, että 30 vuotta masennusta sairastettuaan Moisio vain yksi aamu heräsi ja sai ahaa-elämyksen; nyt tämä sairastaminen saa riittää. Aha. Että niinkö yksinkertaista se sitten on? Pitää vain tajuta, että ihminen voi itse päättää parantua. Ai miten? Miksi ei sitten jokainen masentunut ihminen herää huomenna ja päätä parantua?
Sitten ohjelmassa jatkaa psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti, joka toteaa että kyllä se ihmisen täytyy itse ottaa vastuu omasta toiminnastaan. Tässä vaiheessa minä vähän kyllä jo mieleni pahoitin. Olen itse sairastanut 15 vuotta toistuvia masennusjaksoja, joista osa on ollut lieviä ja pahimmat keskivaikean ja vaikean välimaastossa. Olen pyörittänyt päässäni itsesyytösten loputonta monologia, vihannut itseäni, ollut turta, itkenyt, huutanut, yrittänyt, ponnistellut, maannut päivän lattialla, kun muuhun ei ole pystynyt. Paljon olen ilkeitä asioita itselleni sanonut mutta ikinä en itseäni sanoisi vastuuttomaksi. Että jaahas, nyt loppuu tämä vastuuton kurjastelu ja aletaan parantua. Mitäs helvettiä?
Ensin ajattelin täyttää Ylen palauteboxin tulikivenkatkuisilla viesteillä. Tulkaa tänne kattomaan miten helppoa on "kiivetä toipumisen portaita", kun ajatus siitä että pitäisi pestä pyykkiä alkaa itkettää, koska ei ole voimia.
Mutta sitten päätin jotain aivan muuta. Jos se kerran on niin helvetin helppoa, niin minäpä kokeilen. Minäpä päätän parantua ja kitkeä 15-vuotisen masennusvoikukkani juurineen irti haittaamasta elämääni.
Tämä blogi kertoo tästä kokeilusta. Ja se alkaa nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)